perjantai 18. maaliskuuta 2011

Nämä eivät ole hyvästit. Sanomme vain näkemiin.



8.3.2009

Kesäkuussa 2005 olin maailman onnellisin tyttö. Kesätöiden päätteeksi olin saanut lupauksen oman hevosen hankkimisesta. Ikioman hevosen, jonka maksamiseen osallistuin itse ansaitsemillani rahoilla. Minulle varattiin puhelinsoiton perusteella hevonen, joka kuulosti unelmalta: isohko suokki, kauniskin, joka ei ehkä ollut taitavin ja osaavin, mutta maastokäytössä varmasti potentiaalinen. Sellaisen hevosen minä halusinkin. Hevosen maastoiluun, yhteisiin ihaniin hetkiin, onnistumisiin.

Sain maastohevosen, mutta kun ajoimme kesäkuun viimeisenä viikonloppuna koeratsastuksille 600 kilometrin päähän Taivalkoskelle, en tiennyt miten paljon enemmänkin tulen saamaan.

2008

Kouluttamaton, kengätön, yksin kanalassa asuva tamma odotti minua. Se juoksi pitkin aitoja tarhassa koeratsastuksessa, mutta maastossa käyttäytyi asiallisesti ja hurmasi minut tyystin olemuksellaan. Se oli selvästi älykäs, vain vailla johtajaa ja epävarma. Vapu matkusti pidemmän matkan kuin koskaan etelään, ja heinäkuun ensimmäisen päivän iltana se astui ulos traileristaan uuteen kotiinsa. Kurkotteli päätään, nuuski ja pörisi, ja sen narun päässä seisoi koko maailman ylpein tyttö.

Innostuin hevosen kouluttamisesta, ja hitain askelin lähti maastohevoseni oppimaan uusia tehtäviä. Kehityimme yhdessä. Se alkoi haparoiden, virheitä tehden, kantapään kautta oppien. Maalaisjärjellä ja tietoa keräämällä sain opetettua hevoselleni laukannostot. Maastossa pelkääminen alkoi muuttua luottamukseksi, näykkiminen, kavion huitominen ja liiskaaminen uskollisuudeksi. Vuoden ajan me tunnustelimme ja tutustuimme, ja siitä alkoi selvä ylämäki. Meistä tuli enemmän kuin pelkkä hevonen ja sen omistaja. Meistä tuli parhaat ystävät.

4.4.2009

Tallipaikka muuttui useasti, pari kertaa paikkakuntakin. Ja pysyimme yhdessä. Vapu tiesi, että pysyn lähellä. Jatkoimme oppimista, lopulta uskaltautuen ratsastustunneille ja yksityisiin valmennuksiinkin. En koskaan unelmoinut kisoihin osallistumisesta, mutta siellähän me lopulta olimme. Vaikka emme päässeet pistesijoille, oli tämä askeleen ottaminen enemmän kuin uskalsin koskaan unelmoida. Minua hermostutti, mutta Vapu torkkui tallipaikalla, vilkaisten minua toisinaan rentoutuneen huvittuneena. "Rauhoitu", se tuntui minulle sanovan. "Mitä pahaa täällä muka on? Koittaisit nyt ottaa iisisti."
Paitsi kokemuksia, Vapun avulla löysin paljon korvaamattomia ystäviä. Tapasin ihmisiä, jotka opettivat minulle suunnattomasti elämästä ja hevosista. Sain kokemuksia, joista muut voivat olla vain kateellisia. Yövaelluksia, maastoretkiä baarien ulkoterassille. Harva voi sanoa parkkeeraaneensa hevosen kuntosalin tai kaupan parkkiinkaan!

28.6.2009, kisat.

Ajat kuitenkin muuttuvat. Tiedän, että ratkaisuni oli ainoa oikea, kun päätin myydä hevoseni. Kyseessä on paras ystäväni, joka ansaitsee vain parasta. Aloin tajuamaan, että ratsastus Vapun kanssa oli hieman epämieluisan tuntuista: se on minulle liian pieni. Tajusin myös, että haluan kehittyä kouluratsastajana, ja Vapu taas rakastaa maastossa menemistä. Se ei myöskään viihtynyt tallilla, missä se asui: Vapu kaipasi rauhallista pihaa ja elämää. En ollut valmis myymään rakastani kenelle tahansa, ja lopulta, kun olin jo luopumassa toivosta, täydellinen koti löytyi. Aion pitää uusiin ostajiin yhteyttä, olla aina lähellä jos apuani kaivataan. En koskaan unohda hevostani, enkä koskaan halua sanoa hyvästi. Ainoastaan näkemiin. Vapulla on paljon annettavaa uudelle perheelleen: yhtä upeita muistoja ja kokemuksia, joita me saimme keskenämme.



Kiitos, että kasvatit minut.
Kiitos, että opetit minua.
Kiitos kaikesta luottamuksesta, uskollisuudesta, 
rakkaudesta.
En koskaan unohda sinua, en vietä päivääkään, ettenkö kaipaisi sinua.

Tämä kipu hellittää aikanaan, ja tiedän, että sinäkin lakkaat ajattelemasta minua.
Tulemme molemmat elämään onnellisina.
Mutta sen lupaan, että aina kun nään sinut, tulen kiepsahtamaan kaulaasi ja halaamaan, kuten aina ennenkin.
Ja minä toivon, että sinäkin höriset ja painat pääsi syliini, kuten viimeksi tänään viimeisenä yhteisenä hetkenämme.

Rakastan sinua.







3 kommenttia:

  1. Voi ei. Tuli itku silmään kun tämän luki. Kun tulee paha paikka, pitää miettiä niitä hyviä asioita ja juuri sitä minkä takia luovuit Vapusta. Jaksamisia vielä ihan kauheasti!

    Ps. Sinä se osaat kyllä kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa tekstiä, ja ajattelit hyvin kauniisti sekä hevosen että itsesi kannalta ♥

    VastaaPoista

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.