keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kiire, KIIRE, voi miksi aina on niin kiire?



Kerrankin saan aikaiseksi kirjoittaa blogiin pohdintaa, en vain treeniselostuksia. Päähäni putkahti nimittäin jälleen kerran aihe, joka aina satunnaisen säännöllisesti putkahtaa mieleni sopukoita vaivaamaan: miksi aina on niin kiire harrastuksissa? Etenemisen kanssa.

Hetimullenyt-asennetta näkyy monellakin tasolla. Joillekin se on sitä, että pennun pitää osata agilitykäskyt takaakierroista ja 90asteen käännöksistä lähtien jo puolivuotiaana, mielellään jo viisikuisena. Jotkut taas ovat liian hätäisiä korjaamaan jo alkeellisia virheitä, ja huonosti rakennettu pohja on vaarassa romahduttaa koko rakennuksen. Ongelmiin palaaminen myöhemmin on turhauttavaa, ja yleensä korjattavana on jotain suurempaa, kuin alussa. Jotkut taas haluavat saada sen koiran valioksi mielellään ennen kahden vuoden ikäpylvästä. Sitten ovat vielä he, jotka asettavat koirat suuriin koitoksiin jo ennen perusteiden kunnollista opettamista: painostaminen ja haasteet ne tuloksiin tuovat, voisi sanonta heillä olla.

Ei siinä mitään, tekijöitä on yhtä paljon kuin koiria, ja näillä metodeilla on luotu uskomattoman taitavia menestyjiä. Tätä pohdintaa voisi pitää vain katkeran mattimeikäläisen räksytyksenä, kun hänen koiransa on kaksivuotiaana käynyt "vasta" yhdet agilitykisat ja kisaa vain seuraavaksi VOI-luokassa. Minua kuitenkin lähinnä kiinnostaa, mitä koiran kanssa tehdään sitten, kun se lopullinen tavoite on napattu. Eikö matka ole yhtä tärkeä - ja melkein mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi - kuin lopputulos? Kaikki ne hetket, onnistumisien ja epäonnistumisien kera. Miksi jollain on niin kiire minimoida yhteiset hetket mahdollisimman vähiin?

Tai päinvastoin, asettaa paras ystävä elämään niin, ettei koe koskaan asiaa nimeltä "lapsuus". Jaksaako koira tehdä töitä samanlaisella intohimolla, kun sitä on alusta asti jo vaadittu työstämään uraansa eteenpäin? Eikö hosuminen yleensäkin luokitella negatiiviseksi asiaksi, varsinkin kun puhutaan eläimistä ja koulutuksesta. Uskon etanoiden laatimaan sanaan, joka kuuluu, että "maltti on valttia". Toisinaan turhauttaa katsoa muiden ripeää etenemistä, mutta muistutan silloin itselleni, että minulla on (toivottavasti) aikaa koko koiran pitkä elämä. Pyrin tarttumaan ongelmiin mahdollisimman aikaisin, ja suorastaan ennaltaehkäisemään niiden syntyä niin hyvin kuin kykenen. Minun metodeihini tai tapoihini ei kuulu se, että annan ongelman syntyä, kehittyä ja vasta myöhemmin paneudun siihen. Jos minulla on asia, jota en aio jossakin elämän vaiheessa koiralta hyväksyä, pyrin toimimaan niin, ettei tapa koskaan synny tai jää tavaksi. En sano, että tämä olisi ainut oikea tapa, enkä myöskään allekirjoita, olenko aina tässä onnistunut.

Ehkä tämän(kin) takia rakastan tätä harrastusta. Niin monia eri tapoja, erilaisia ihmisiä, erilaisia koiria. Mikään sääntö ei päde kaikkiin. Pitää ottaa huomioon niin erilaisia, ettei koskaan voi kuulla liikaa mielipiteitä tai ajatuksia. Jopa niistä selvästi huonoista (no vaikka se, että koiraa pitää piiskata syyttä 5 kertaa päivässä, on varmasti kaikista huono oppi) voi oppia jotain - toivon mukaan vain sen, että näin ei TODELLAKAAN tule tehdä.

---

Jo riittää pohdinta. Siirtykäämme arkeen, eli eilisiin agsatreeneihin.



Rata oli tosi kiva. Tykkäsin.

Kida oli ihan outo. Ninakin sanoi, ettei neidillä ole vintillä kaikki valot päällä. Epäiltiin molemmat, että johtuu lähestyvistä juoksuista, mutta voisin kysellä hierojaakin. Ei tuon liikkeissä mitään vikaa ole, kääntyi tosin huonommin hypyiltä vasemmalle, joten ei siitä haittaakaan olisi. Ennemminkin Kidan päässä oli tosiaan hiljaista. Se ei turhia aivolosujaan käyttänyt ajattelemiseen, meni sinne minne ensimmäisenä keksi. Kepeillä tarjosi kokoajan kakkosväliä (herää kysymys miksi, kun koskaan ei siitä minkäänlaista huomiota ole saanut?). Kepitti aika laiskasti, paitsi kun itse otin vhän hihhuli-vaihdetta päälle, sai Kida osansa energisyydestä. 8-10 olivat suorastaan ylivoimaiset. Meni vaan suoralla linjalla ysille, ja pakostakin kääntyi väärään suuntaan eli oikeaan huonon linjan takia. Ei ottanut minun liikettäni tai tekemisiäni yhtään huomioon. Saatiin sieltä lopulta se oikea suorituskin, mutta millä hommalla. A:llakin pissi kontaktit urakalla, vaikka ne ovat viimeksikin olleet niin hyviä, että hiki tulee. Mur.

Kyllähän tuo työskenteli, oli nopea ja rohkea, mutta vähän omassa pilvilinnassaan leijaili. Oli muuten aika jee irtoaminen kutoselta seiskan pimeään putkeen! Vaikka ensin tuo irtosi kepeille ja OIKEAAN VÄLIIN... Kyllä palkkasin silti!

Taran kanssa oli tavoite ottaa koko rata kerralla. Menihän se hyvin, 11 esteellä tuli pieni säädös kun kääntyi hypyn jälkeen oikealle, vaikka piti tulla vasuriin, ja sitä uusittiin. Eipä mitään, mutta kepeillä sitten isopyöri nyrjähti lopullisesti. Jos Taran kepit ei onnistu heti yhdellä kerralla, se menettää hermonsa totaalisesti. Alkaa huutaminen, vinkuminen ja ajatukset kiertää maneesin katonrajassa. Keppejä siis möhlittiin, möhlittiin, möhlittiin ja möhlittiin, kunnes lopulta onnistuttiin. Pari kertaa sai vähän tukistaakin, kun alkoi haukkuen niin hävyttömästi komentamaan.

Loppurata olikin sitten jees.

Tänään häiriötokoa Kidan kanssa. Tara ei pääse mukaan, mutta ajattelin käydä ottamassa sen kanssa vähän iltatreeniä nyt tuossa pihalla... --->

1 kommentti:

  1. "Minua kuitenkin lähinnä kiinnostaa, mitä koiran kanssa tehdään sitten, kun se lopullinen tavoite on napattu. Eikö matka ole yhtä tärkeä - ja melkein mielenkiintoisempi ja mieleenpainuvampi - kuin lopputulos? Kaikki ne hetket, onnistumisien ja epäonnistumisien kera. Miksi jollain on niin kiire minimoida yhteiset hetket mahdollisimman vähiin?"

    "Tai päinvastoin, asettaa paras ystävä elämään niin, ettei koe koskaan asiaa nimeltä "lapsuus"."

    Niin samaa mieltä!!!

    VastaaPoista

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.