keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Joululoma

Tiimimme viettelee rennosti joulua, jonka ansiosta blogikin saa hetkeksi vaipua rauhalliselle joululomalle. Katsotaan ensi vuonna taas, millaisia kuvioita on tiedossa. Ainakin nyt on jo buukattu epäviralliset kisat kuun toiseksi viimeiselle päivälle ja vuosi alkaa reippaasti mm. agilityvalmennuksella.

Tämän jouluvideon myötä toivotan juuri sinulle oikein railakasta ja maistuvaa joulua! Aloittakaa menestyksekäs vuosi 2013 vauhdikkaasti. :)


perjantai 23. marraskuuta 2012

Kaksi petoa

(91 lukijaa. Voisin halata teitä kaikkia!)

Nimittäin agilitypetoa.

Viime tiistaina treenivihkooni ja facebookkiin kirjoitin ylistäviä sanoja. Hehkutuksia kahdesta, mahtavasta liitokoirasta ja ohjaajasta, joka sekin tunsi olonsa hyväksi ja onnistuneeksi. Kaikessa siinä kiihkossa unohdin kuitenkin päivittää blogin. Korjattakoon virhe, vaikkakin vähän myöhässä.


Mittasuhteet kuraa. 7-8 väli oikeasti niin tiukka kuin miltä näyttääkin, mutta pussi oli  lähempänä hyppyä 17. (Hei, kuuluuko tuo pituus ajatella niin, että korkeus kasvaa (<) vai, että tuossa on nuoli, joka osoittaa hyppysuunnan?)

Annikalle kiitokset tästä radasta - sitä oli kiva opastaa ja sitä oli kiva juosta itsekin. Tutustuessani rataan olin sitä mieltä, että kokeilisin ihan uskomattomia ohjausyrityksiä, mutta väsymys ja maneesin raskas pohja saivat minut toisiin aatoksiin ja meninkin ihan kiltisti.

Minut täytti flow. Minä tunsin itseni osaavaksi, minä tiesin kykeneväni. Tai itseasiassa, kun saavuin Kidan kanssa radalle, en miettinyt mitään. Jätin koiran, pyysin sen radalle ja ohjasin sitä. Layeroinnin palkkasimme Ninan kanssa hypyllä 3, koska jostain syystä tavallisia hyppyjä neiti ei hae, jos välissämme on este - renkaat, kontaktit, putket, ne ovat sitten ihan eri asia. Muutoin rata meni niin.. nätisti. Nopea valssi hyoyn 6 jälkeen sujui moitteetta. Kepit olivat paremmat, kun laitoin viimeisen väliin ohjuriin ja sen stressaamisen sijaan saatoin keskittyä koiran tsemppaamiseen ja suorittamiseen. Sylkkäri okserin ja hypyn välissä toimi loistavasti ja kun tein koiralle selkeän tien pituudelle vekin avulla hypyn 11 jälkeen, ei haitannut vaikka koiran otti esteen vasenta puolta. Neiti erotti putken ja puomin ohjauksen selkeästi, se haki putken sijaan renkaan kuten pitikin.... ihan mahtava pakkaus. 

Aivan käsitämättömän mahtava. Kida antaa parhaansa, lukee minua kuin avointa kirjaa. Sillä on hauskaa, se rakastaa tätä lajia ja se riemuitsee, kun onnistuu yhdessä kanssani tai itsekseen.

Tara jatkoi mahtavaa oloani. Se alkoi siitä, kun koira suoritti kontaktit itsenäisesti. Se jatkui, kun noutajalla oli täydellinen tappurafiilis suorittaa rataa. Koira kuunteli minua ja minä ohjasin sitä - mikä täydellinen ja toivottu yhdistelmä! Ninakin huomautti asian, jonka olen huomannut itsekin: miten tuo koira onkaan rauhoittunut! Se ajattelee tse sen sijaan, että kiihdyttäisi itsensä hurmokseen, ajaisi päänsä sisäiset herneet sekaisin ja sitten huutaisi turhautumistaan ulos keuhkoistaan. Se ajattelee kepeillä, se ajattelee kontakteilla, ja silti sen vauhti on mahtava ja ilo tehdä sitäkin suunnattomampi. Nina tiedusteli, koska edessä on kilpailuja oranssille punanenällekin, ja iloksi sain sanoa, että itsenäisyyspäivänä. 

Tara haki renkaan sijaan ensin putkelle, mutta pienellä tsempillä (ja astetta tujukammalla RENGAS-käskyllä) se teki oikean suorituksen loppuun.

Tämä etenemiseni, oppimiseni, ohjaajakoulutukset, kannustuksen saaminen ja tuen saaminen ovat tehneet minulle ihmeitä. Minä osaan. Minä opin. Minä rakastan.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tuikitavallinen tiistai

Onpas turhauttavaa postata tavallisia agilitypäiväyksiä yksi toisensa perään, mutta menköön. Vielä turhauttavampaa on nimittäin tyhjänä kumiseva blogi. Kuvia olisi hauska päivittää, mutta minulla on ongelma. A) en halua kuvata vesisyksy-kuvia marraskuussa, jotta saisin väriä kirjoitukseen ja B) en halua julkaista vanhempia, julkaisemattomia syyskuvia, koska minua turhauttaa näyttää niitä, kun on jo marraskuu. Ehkä innostun ja kokoan jonkinlaista agilityvideota hamassa tulevaisuudessa...

Ennen agilentoja kävin hakemassa Taralle antibioottikuurin tassussa olevan haavan takia. Olen putsannut haavaa ahkerasti betadinella ja käyttänyt bacibact-pulveria, mutta siitä huolimatta haava hieman pullotti ja punersi, ja koska koira vielä ontuu, päätin käydä näyttämässä. Lääkäri totesi, ettei tulehdus ole kummoinen ja kokeili jalan niveletkin vääntelemällä, eikä koirassa vikaa ollut. Sydän kuulosti vaihteeksi hyvältä, suu oli puhdas ja Tara viihtyi - tästä viihtymispuolesta hoiti äitini, joka päätti lahjoa mussukoitani parilla luulla ja lelullakin... (Kiitos äiti!)

Kida pääsi kuitenkin agilentämään. Sillä olikin hyvä meno, kun koko päivä oli ollut niiin tylsä. Nopeasti sekaisissa tunnekiemuroissa sain väkerrettyä radan, joka osoittautui epäilyksistäni huolimatta tosi kivaksi. Radasta paint-räpellys tekstin lopussa. Valitan vääriä mittasuhteita ja rumaa ulkoasua.

Ysin niisto toimi hyvin, itseasiassa koko alkurata aina esteelle 14. asti. Pelkäsin koiran hakevan A:n putken sijaan, sillä ennen rataa kokeilin kontakteja muutaman kerran kyseisellä esteellä. Vielä mitä, otti ohjaukseni oikein vastaan ja sukkuloi putken kautta kepeille oikeaoppisesti.

Kontakteille sulin ihan täysin, näin välihuomautuksena, olivat niin kovin hienot. Kepit olivat toiseen suuntaan paremmat. Nina huomasi, että minäkin alan lopussa jännittämään viimeistä keppiväliä, jonka Kida sitten lukee ja saattaa pujahtaa siitä ohi, ehkä myöskin palkan toivossa - mikä on hassua, koska en ole enää aikoihin palkannut sitä enää suoraan keppien jälkeen vaan suoritamme jonkin esteen ennen lelun lentämistä. Ensi kerralla ajattelin heittää ohjurin loppuun, niin pääsen itse rentoutumaan ja koira suorittamaan ilman ohjaajan hyperventilointia.

Irtoaminen hypyille olikin hassumpi juttu kohdassa 14-16. Viime lauantaina K haki kuin vanha tekijä renkaalle, mutta hypylle ei sitten hakenutkaan. Helpotin tehtävää, palkkasin irtoamisesta ja loppuun sainkin (palkkauksen kera) hyvän irtoamisen kummallekin hypylle ja pääsin layeroimaan putken toiselta puolen.

Ratailun päätteeksi naksuttelin vielä punapaimenen kanssa merkkiä, ennenkuin nappasimme Taran autosta mukaan ja suoritimme jäähdyttelylenkin ja venytykset. Ja voi miten minua nauratti: seisoessani naksutin kourassa ja odotellessani Kidan reaktiota, turhautui Kida kun en hyväksynytkään sen merkkiä (koira asettui väärään kohtaan). Tämä tilanne vaatii muuta temppua, totesi pieni pystykorva ja kävi tuumasta toimeen: takajalkoja vaan merkille ja kontaktia tarjoamaan!


lauantai 10. marraskuuta 2012

Aussielity

Sovimme epiksissä tiistaina Minnan ja Tuulin kanssa, että lauantaina treenattaisiin kimpassa agilityn ihmemaailman kiemuroissa. Aamulla kellon soidessa oli hauska havahtua tähän ajatukseen konkreettisesti ja todeta, että jonkinlaista radantynkääkin pitäisi varmaan tekaista, jos aikoo oman treenauksen lisäksi muita vähän ohjatakin. Siispä kynä sauhuamaan! Minna pyyteli irtoamistreeniä ja layeri-harjoituksia, jonka ansiosta paperille syntyi seuraavanlainen hyppärirata:


Itseasiassa aika jees rata olikin. Kolme eritasoista koiraa ja ohjaajaa, mutta kaikilla tuntui olevan hauskaa ja onnistumisia tuli. Kida oli tauon jäljeltä omaan silmääni vähän hidas ja jähmeä (pari rimaakin pudotti alkuun, tosin minusta tuntuu, että ne johtuivat enemmän koiran hätäilystä), mutta teki kyllä kivaa rataa. Irtosi oikeille esteille, kepittikin kivasti (kunnes loppua kohden väsähti ja jätti viimeisen välistä). Olin treenin alussa varma, että jään palloilemaan viimeisille esteille. Annoin Kidan irrota viimeiselle hypylle ja pelkäsin, että se lukitsee edessä olevan putkensuun, mutta eipäs lukinnut: koiran nimen huudahdus, jotta sen huomio kääntyy oikeaan putkeen ja vasta sitten käskytystä esteelle. Jos erehtyi sanomaan "putkeen" koiran ollessa hypyllä, se oli aivan varmasti päässä numero 15.

Itseäni miellytti myös 11-14, sillä Kida tykitti rohkeasti ja osaavasti esteille, vaikka itse jäinkin huutelemaan ohjeita putken toiselle puolelle ja annoin punapaimenen irrota niin hyvin, kuin ikinä vaan kykeni. Irtoaminen tosin tuolle ei mikään haaste olekaan ja rata oli hirmu kivaa juostavaa kummallekin.

Treenien päätteeksi (kun jäähdyttelyt ja venytykset oltiin suoritettu, muut olivat treenanneet ja ratakin purettu) sai koiralauma vielä juoksennella maneesissa. Kida menetti sydämensä lopullisesti äänihuuliaan availevalle, kovaotteiselle seitsenkuiselle saksanpaimenpojalle Farolle. Olin hieman yllättynyt, yleensä neiti ei pidä mölyävistä nuorista, mutta nyt se hoksasi yhden asian: hän itse saa myös huutaa kurkku suorana ilman, että toinen välittää, jos tyyppi kerran tekee itse samaa! Ihanien aussiekavereiden sijaan Kida siis mölisi, töni ja loikki saksanpaimenen rinnalla haastaen juoksuun ja leikkiin. En aina ihan pysy tuon paimenen ajatuksenjuoksussa mukana....

Tara ei liidellyt juoksujen ja tassussa vaivaavan pikku haavan takia. Sen sijaan se lönkötteli lenkeillä ja nuorison paimenriennoissa mukana, jonka jälkeen sai vielä pientä aivotyötä tokoilun merkeissä. Äänenkäyttöä saa edelleen pienentää, mutta yksi superplussa löytyi: rakastan tuon hyppyesteen suoritusta! Niin varma ja tiukan käännöksen tekee, lisäksi nakuttaa paikallaan perusasentoa ennakoimatta. Minun pieni pähkinäaivoni kehittyy!

PS. Metsku oli mukana radalla, ensi kertaa kodin ulkopuolella pitkään aikaan. En haetuttanut sitä vaan annoin kädestäni, pyysin perusasentoon, otin suusta, vapautin ja palkkioksi sai juosta putkeen ja sitten vielä lelua ja namia. Puruote paratunut huomattavasti, itseäni asiassa toistaen.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kumpi tässä treenaa, koira vai omistaja

Tajusin juuri, että vuosi alkaa olla lopuillaan. Elämme jo marraskuuta! Nyt pitäisi katsoa viimeiset agilitystartit tälle vuodelle ja hakea (vaikka väkisin!) viimeinen LUVA. jotta kilpakauden 2013 voisi aloitella rytmikkäästi kakkosluokassa. Olen jotenkin ihan unohtanut tähän kilpailutaukooni ja keskittynyt - yhä edelleen - lähinnä omaan kouluttamiseeni koirieni sijaan. Tokokokeet aion vastaisuudessakin vielä hetkeksi unohtaa, ainakin ensi vuoden puolelle. Vaikka treenailemmekin EVL liikkeitä ja voittajaakin ylläpidämme ahkerasti, minulla ei ole vielä kiirettä siirtää metallinoutoa ulos kylmyyteen sillä riskillä, että takapakkia tulisi liian nopean etenemisen takia. Tosiaan, Kida sisällä suorittaa metallinoudon jo erittäin innokkaasti ja sen pitotapa on parantunut. Edelleen ote saisi olla tiukempi jo ensialkuun, mutta suunta on kokoajan parempi. Kida alkaa suhtautua metallikapulaan pikku hiljaa yhtä innokkaasti kuin puiseen samanlaiseen.

Ohjaajakoulutuksien innoittamana toteutan treenejä nyt paljon temppuilun muodossa naksutellen. Otin videolle yhden treenauksemme, jossa teemme "hopp och stå"-nimisellä tekniikalla takareisien treeniä kaukojen istu-seiso vaihtoa silmälläpitäen. Tämä ja muut pienet aivopähkinät ovat kummastakin koirasta erittäin hauskaa puuhastelua.




Tavan lenkeilläkin treenaamme pikkujuttuja, ja varsinkin Kidasta näiden toteuttaminen on hurjan hauskaa. Esinehaku on helppo toteuttaa ihan tavallisilla välineillä. Tänään pitkällä iltalenkillä Kida etsi "matkalle kadottamani" avaimet, pannat, hihnat ja hanskat, yhden kerrallaan tottakai. Vaikka Kida on varsinainen silmäkoira, se nykyisin käyttää kuonoaan hyvinkin tehokkaasti.

Kun Kida pääsi takaisin agilityyn juoksutaolta, Tara päätyi paussille - noutajapahanen aloitti juoksemiset kesken treenien! Mokomakin pikkupossu. Treeneissä on ollut sekalaisesti niin minun kuin Annikan tekemiä ratoja, mutta laitettakoon esimerkkinä eilisten epiksien mölli-ja kilpailevien rata, jotka ovat Annikan käsialaa. Meidän treenivuorolla epiksien pitäminen oli vastuullamme, mutta työn lomassa kävi Kida juoksemassa radat treenimielessä. Kovin oli intoa tauolla olleella paimenpaholaisella. Se kuunteli ohjausta hyvin, vaikkakin mölliradan ensimmäisen kontaktin meinasi juosta läpi, kun kisatilanteessa eiii voi muistaa mokomaa. Kisaavien radalla oma ohjaukseni ontui, mutta Kida kuuliaisesti vastasi mokiini tekemällä juuri niin kuin pyysin. ;-) Kilparadalla esteillä 11-13 tuli todella kiva persjättö (koira ei edes mennyt putkeen, vaikka olin varma siitä ja jämähdin itse muurille aivan liian pitkäksi aikaa pökerryksissäni) ja 14-16 oli superhieno layeri - heti sen jälkeen, kun poimin koiran putkesta, sinnehän neiti ampaisi kun minä jäin jälkeen muurelle pönöttämään.




Käytiin me myös vähän kyläilemässä. Äitini synttäreiden kunniaksi vietimme yhden yön maaseudulla (mikä kelpasi paremmin kuin hyvin rankan ja väsyttävän tokoviikonlopun jälkeen) ja sen jälkeen pienenä yllätyksenä hankkiuduimme vielä Oonan ja Ora-mudin nurkkiin riesaksi. Koirat käyttäytyivät mallikkaasti, ilmeisesti omistajakin!

perjantai 26. lokakuuta 2012

Hurttamainen haaste

Kaksi kaunista ja yksi komea haastoivat meidät emäntänsä avustuksella! Paimen ja noutaja vastaavat.

"Ohjeet haastetuille: Jokaisen haastetun tulee vastata niihin 11 kysymykseen, jotka haastaja on esittänyt ja postata ne blogissaan. Valitse sitten 11 uutta haastateltavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä, joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä, jolta sait haasteen."





1. Paras/mieleenpainuvin tuloksesi koiran kanssa esim. näyttelyissä tai kokeissa/jossain muussa harrastuksessa?
Viimeisin LUVA ja kakkostulos Kidan kanssa alkusyksyllä agikisoista. Olin kärsinyt jo pitkään pahasta motivaatio-ongelmasta ja nollatuloksen saaminen tuntui hyvin epätodennäköiseltä. Turhautuneisuuteni vitosiin oli kohonnut mitä suurimmaksi, ja vaikka treenit sujuivat mitä parhaiten, kisatilanteessa tapahtui aina jotain. Tämän radan jälkeen en osannut kuin halata koiraani, huutaa, nauraa, itkeä. Ihmiset halasivat ja tajusin, miten moni henkilö oli iloinen puolestani ja miten hienon porukan omaan ympärilläni. Kaikki ovat tehneet parhaansa motivoidakseen.

2. Arkipäiväsi koiran kanssa, mitä sisältää?
Ainakin lenkin kolme kertaa päivässä (pituudet vaihtelevat), koirien kaksi ateriaa (raakasafkaa) ja edes jonkinasteista treenausta päivittäin. Päivämme ovat monipuolisia, joskus kiireisempiä (=tylsempiä) ja joskus aikaa on kooko 24h, eikä tiettyä kaavaa ole.

3. Koiran ruokinta: markettiruokaa, kallista kuivamuonaa, barffausta vai jotain muuta? Miksi?
Raakaruokintaa, eli barffausta. Erilaisia lihoja, luita, pienesti kasvista ja lisät. Haluan syöttää mahdollisimman "koiraystävällistä" ruokaa, sapuskaa, johon sen ruoansulatus on tarkoitettu. En myöskään halua syöttää viljoja tai muita turhia hiilihydraatteja.

4. Oma rotusi, miksi juuri se?
Auspai näillä näkymin. Mikään muu rotu ei ole sykähdyttänyt samalla tavalla. Aussiessa yhdistyy paimenkoiran nöyryys, sisukkuus, kestävyys ja energisyys ja samalla vahtikoiran tarkkaavaisuus, äkkipikaisuus´ja haastavuus, yhdistettynä hyvään moottoriin, monipuolisuuteen ja älykkyyteen.

5. Rotu jota et voisi omistaa ja perustelu sille?

Nakurodut (kiinanharjakoira, meksikonkarvatonkoira...). En tykkää koskea karvattomiin eläimiin, joilla "kuuluisi" olla karvat. Pätee siis koiriin, kissoihin, marsuihin, rottiin jne.

6. Keräätkö koirasi jätökset?
Kyllä ja en. Metsästä ja ovien pohjalta en. Pihojen läheisyydestä, poluilta jne. pyrin poistamaan kasat, ainakin sinne ryteikköön. Meidän lenkkialueella on todella huonosti roskiksia.

7. Kuinka paljon käytät aikaa turkinhoitoon ja millä tavalla (pesu, föönaus, trimmaus, nyppiminen yms) viikossa, kuukaudessa tai vuodessa?
Erittäin vähän, en edes viikottain. Harjaan kun on tarvis, trimmaan tassu-, korva-ja häntäkarvat kun alkavat tursuta rumasti, pesen jos turkki on paskainen.

8. Onko kilometreillä ja rahalla merkitystä esim. pennun hankinnassa, koiraa astuttaessa tai harrastusmatkoissa?

Ei. Ne ovat hoidettavissa olevia kysymyksiä. Tärkeintä on itse koira ja yhdistelmä.
Vaikka okei, myönnetään, näyttelyihin en lähtisi ajelemaan 600km päähän ja kisoihinkin vähän laiskanpuoleisesti. Lähellä on kuitenkin niin paljon kaikkea tarjolla.

9. Mitkä ovat blogisi yleisimmät aiheet?
Agility ja toko

10. Onko sinulla lisäksi muita lemmikkejä kuin koiria, mitä?
Minulta löytyy hurmaava, pieni, amelatistinen neitikäärme nimeltä Kupla. Lajiltaan viljakäärme.

11. Mitä mieltä lähipiirisi on koiraharrastuksestasi?

Äitini on innostunut ja kannustaa kaikin tavoin. On antanut jopa oman koiransa treenikäyttöön ja innostunut itsekin erilaisista lajeista, lähtee mielellään mukaanm tapahtumiin katselemaan. Monet pitävät varmasti vähän pölhöinä, mutta eläinrakkaina ihmisinä kukaan ei täysin kieroon katso.



Haastan seuraavat blogit:

Kysymykset, olkaa hyvä:

  •  Kun katsot viiden vuoden taakse, näätkö itsesi tässä koira-ja elämäntilanteessa?
  •  Lapsuutesi haaverotu? 
  • Koiralajeista oma suosikkisi?
  • Koirasi suosikki harrastuksistanne?
  • Onko sinulla jotain salaista ja "noloa" koirarotua, mitä ihailet?
  • Missä sinuun tulee panostaa koiran omistajana/kouluttajana?
  • Vahvuutesi koirien kanssa?
  • Onko päiviä, kun sinua harmittaa ainainen touhuaminen koirien kanssa?
  • Onko teillä lajeissanne sää-tai pakkasrajoitusta? Entä arkisessa lenkkeilyssä tmv?
  • Kuinka paljon eläimet aiheuttavat sotkua ja siivottavaa asunnossa? Kuinka usein?
  • Haaveiletko muista eläimistä koirien lisäksi?




Esittelyssä omistaja



Kidan juoksujen takia harrastepuolella elämämme on ollut vähän hiljaista. Kotitreeneistä minulla ei ole mitään uutta, uhkeaa kerrottavaa ja päätäni puhki olen pähkäillyt, että millä ilahduttaisi lukijoita tämän koomauksen aikana. Vilkaisin vähän blogini sivustoja ja hoksasin - hetkinen, en vieläkään ole tehnyt omaa esittelyäni loppuun?

Mikä se sellainen blogin kirjoittaja on, joka kertoo koiristaan kaiken, muttei itsestään? Jumprahuitti, asiaan on tehtävä jonkinlainen korjaus! Toteutukoon se tässä bloggauksessa. Jos aihe ei kiinnosta, rullatkaa suosiolla sivun loppuun. Laitan sinne kuvia vaikkapa söpöistä kanoista.

~*~

Esittelyssä siis itse pääpiru, kirjoitusvirheiden armoton nakuttaja ja hihnanpäiden vikisevä kaksijalkainen: Maija


Moni lukija tietääkin kotipaikakseni Lahden, jossa aloitin tänä vuonna (2012) opiskelut ammattikorkeassa mediatekniikan parissa. Olen 21-vuotias ja koiraharrasteissa koen eläväni varsinaista murroskautta. Olen valtavan utelias tätä alituiseen nöyräksi pistävää lajia kohtaan ja himoni menestyä sekä oppia kasvaa kokoajan, jokaisella hengenvedolla. Myönnän olevani kunnianhimoinen, mutta (onneksi) järkevällä tasolla. Vaikka, myönnetään, toisinaan saatan vaatia aivan liikaa itseltäni ja kiusata itseäni piiskan jykevillä sivalluksilla, mutta silloin on mainiot treenikaverit potkaisemassa takalistolle. 
Voisin kuvailla itsäni parhaiten sieneksi - hyvin imukykyiseksi sieneksi, joka janoaa tietoa imettäväksi itseensä niin paljon, että sitä lopulta pursuaa väkisinkin ulos. Tämä koskee ennenkaikkea koiria ja niiden kanssa elämistä, mutta myös hevosia ja muita eläimiä ja monia muitakin elämän asianhaaroja. Koirablogissa kuitenkin koiratekemiset kiinnostavat eniten, joten en kyllästytä asiaa koskemattomilla aiheilla sen kummemmin.

Koiria meidän perheessämme on ollut aina. Syytän äitini puolelta tulleita geenejä eläinhurahtunaisuudesta, sillä äitini ei ole paljoa minua parempi karvarakkauden suhteen. Taran kanssa olen varsinaisesti päässyt koiratekemisen makuun, Kida taas on sykähdyttänyt minut niiden imuun vakavemmalla periaatteella. On hassua muistella muutaman vuoden taakse, kun vannotin, etten minä kisata uskalla, tai etten minä koskaan olisi näissä hommissa niin hyvä, että viitsisi suutaan avata. Täytyy myöntää, että olin totaalisen väärässä. Sovittelevasta, oppivaisesta ja muuntautumiskykyisestä persoonastani on ollut hyvin paljon hyötyä, sillä koen kykeneväni hallitsemaan ja muuntelemaan oppimiani asioita hyvin nopeasti. Elävien olentojen kanssa olen huomannut ne erittäin hyödylliseksi piirteeksi. Ehkä kuitenkin intohimo ja rakkaus ovat asioita, joiden avulla intoni hommaa kohtaan vain kasvaa, vaikeuksista ja satunnaisista hermoromahduksista huolimatta.



Kävin kasvattajan peruskurssin tänä syksynä (lokakuu 2012) ja opiskelen agility-ja toko-ohjaajan peruskursseilla. Opettaminen on oppimisen lisäksi suuri intohimoni. Kasvatuksesta olen haaveillut pienen ikäni, mutta vastuullisena henkilönä kiire minulla ei ole. Kun jonain päivänä minulla on jalostuskelpoisia eläimiä, pääsen toteuttamaan unelmaani kasvattajana. 
Hevospuolta olen kuluttanut kymmenen vuotta ja rapiat. Omistin oman hevosen vuosina 2005-2011, siitä eteenpäin olen jatkanut harrastusta hieman rauhallisemmin vuokrahevosten parissa. Himo uutta, omaa hevosta kohtaan on vahva, mutta ajan ja varallisuuden ollessa heikonlaiset opiskelujen takia täytyy himoa pidätellä vielä muutaman vuoden ajan. Hevoset ovat mitä mainiointa terapiaa, eikä minulla ole kummoisia menestystavoitteita niiden kanssa. Haluan kuitenkin kehittää taitojani tälläkin saralla ja varsinkin työskentely nuorten hevosten kanssa on hyvin mielenkiintoista. Kävin Asikkalan hevosenhoitajakoulua ajalla syksy 2010-kevät 2011. Koululle kiitos ravimaailmaan perehdyttämisestä, itsehän seison tukevasti ratsastussaappaat jalassa.

Muina kiinnostavina asioita mainittakoon valokuvaus, kuvataide, musiikki (ennenkaikkea laulaen), kirjallisuus, sekä luonto ja sen ihmeet. Myöskin erilaiset ihmiset, mielipiteet ja luonteenpiirteet ovat kiehtovia, juhlintakin satunnaisesti. Aika, joka ei kulu ulkoillessa, eläinten kanssa, nukkuessa tai koulussa, uhrautuu yleensä tietokoneella nuhruillen. Tai parisuhdetta vaalien. Internetissä kulutan paljon sosiaalista mediaa tavoilla jos toisillakin.

Voisin vastata tähän samalla, minkälaiset blogit minua kiinnostavat! Minuun vaikutuksen tekee ennenkaikkea huolellinen ulkoasu. Se herättää mielenkiintoni - ihminen, joka panostaa ulkoasuun, panostaa usein myös bloginsa sisältöön. Jos tähän yhdistetään kauniit valokuvat tai/ja persoonallinen tapa kirjoittaa, on lukuelämys valmis. Myös jollakin tavalla harvinaisempia aiheita käsittelevät blogit jaksavat kiinnstaa, kuten myös sarjakuvana päivitettävät, jos piirtotyyli sattuu iskemään. Kiinnostavinta luettavaa on (tarinankertojasta riippuen) joko treenikertomukset ja erilaisista oppimistyyleistä kirjoittaminen tai sitten ihan arkinen aherrus koiramaisten kavereiden kanssa.

~*~

Hmm, turinointi venyi vähän pidemmäksi kuin toivoinkaan. Onnittelut heille, jotka lukivat loppuun asti.

Syyslomaa olemme tosiaan vietelleet ja keskittyneet lähinnä lenkkeilyyn ja loikoilemiseen. Muutama kotitreeni on osoittanut maltin olleen valttia. Metsku nousee ensimmäisellä yrityksellä sisätiloissa, se palautetaan kauniisti eteen ja sitä osataan pitää jo tiukemmin suussa. Ruutuun Kida hakee heti, kun sen pystyttää, huolimatta välimatkasta. Minulla olisi tässä innokas, ilmeisen koevalmis koira, mutten kiirehdi ennenkuin olen oikeasti valmis siirtämään metallinoudon ulkotreeniin. Joskus tekee tosiaan hyvää heittää aivot narikkaan ja antaa koiran pohdiskella asioita rauhassa. Tai sitten Kida on vaan totaalisen tympääntynyt turhanpäiväisiin naksutustehtäviin, kuten kolikon nostamisiin maasta, vetoketjujen availuun ja jumppaliikkeisiin. 

Myöskään Taran ensimmäisellä tokokoetuksella ei ole ollut kiire. Liikkeet tuo suorittaa, mutta hinkkaan vaikka elämän loppuun asti tiiviimmän seuruun ja äänenkäytön opettelun kanssa, kunnes olen tyytyväinen. Tapsa Taapanterilla on kuitenkin aina hauskaa ja sekin on päässyt tekemään niin avoimen- kuin voittajaluokankin liikkeitä ihan vaan yleisen iloisuuden vuoksi. Oppivainenhan tuo on, muttei ole agilityn voittanutta.

Juoksujen ansiosta Kida on ollut tiukkapipoinen ja äärimäisen ahne, mutta puolet kärsimyksestä on jo takanapäin. Tänään paimen tarjoili itseään kovin hanakasti Taralle ja tassujen töminä olisi varsin korvia hivelevää Kidan säpsähdellessä kuin sähköjäniksen.

Loppuun vielä suloinen syysKida ja söpö kanakuva, kuten lupasin. Kaksikko on toiminut oikein hienoina kanakoirina täällä maalla ollessa. Tara meinasi vain kerran saada nokasta (mitäs meni tunkemaan kirsuaan aidan raosta, huononäköisempikin kukko luulisi oranssia koiraa ketuksi).




perjantai 12. lokakuuta 2012

Koiranpentu jumittaa

TÄMÄ ON POSTAUS NUMERO 300!!!
Wou.

Minun piti pyhittää tämä teksti kaikenmoiselle esittäytymiselle ("mitä?" te nyt kysytte), mutta päätin jättää sen ensi kertaan. Tuli nimittäin suurempi puheenaihe, josta avautua internetin syvimpiin syövereihin. Kyseessä ei toki ole mikään hengenlähdön asia. Voitte siis vetää henkeänne (ikäänkuin tässä vaiheessa olisi jotain oikeasti jännitettävää ollut..)

Maanantaina kuitenkin vein likat Katrin hellään huostaan hieronnan merkeissä. Olin havainnut Kidassa jäykkyyttä jo aiemmin, mutta koska aikaisempaan ei aikaa kyetty siirtämään, tyydyin hoitamaan asiaa lähinnä omien pikku kätösieni avulla. Vaikka koira ei enää reagoinut jumeihin - jotka muuten sijaitsivat takareisissä - yhtä voimakkaasti, Katrin ilme yhdistettynä parahdukseen "miten se noin vinkurallaan juoksee?" ei ollut lupaava Kidan esitellessä raviaan parkkipaikalla. Sisätiloissa tarkempi koluaminen paljastikin karun totuuden. Etupää oli jumissa, joskin sen jäykkyys suli nopeasti käsiteltäessä. Jäykkyys lienee johtunut takapäästä, joka oli juntturassa. Lantiosta alaspäin mystisesti ilman mitään tiettyä jumiumakohtaa. Tässä vaiheessa alkoi huolestuneen omistajan aivot raksuttamaan yliteholla: olenko lämpännyt/jäähdytellyt huonosti crossilenkeille? Ei, en ole. Agilityssä? Ei, sielläkin on asiat hoidettu. Eikai selässä ole rakenteellisesti vikaa? Pienen ihmisen mieli rullasi kuin mäen päältä tuuppauksen saanut skeittilauta.

Onneksi Katri on lahjakas käsistään ja sai Kidan hierottua. Koira oli varsinainen makaroni hoidon jälkeen. Takajalat olivat kuin sulaa vahaa ja loikkaaminen autoonkin muistutti lähinnä rojahdusta vatsalleen. Kotihoidoksi suunnittelimme Katrin kanssa jos jokinlaista venytysliikettä mielikuvituksen käyttöä todellakaan säästämättä. Lämmittelyn jälkeen ennen treenejä ja jäähdyttelyn jälkeen uusintana suoritan perusvenytykset, jonka lisäksi joka ilta teen fysioterapeutin suosittelemia liikkeitä (joita meille siis tarjoiltiin varvasepisodin yhteydessä) ja hierontoja + "kekseliäisyysvanutuksia" on mukaan tungettu. Tuloksena, tietenkin, entistäkin vetreämpi, notkeampi ja sukkelampi australianpaimen. Jos se jumisena loikkii ja on noin näppärä, niin entäs notkeana sitten!

Taralla kaikki oli kunnossa, ei mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi se, ettei voi olla söpömpää kun hierontamatolla kellivä Tapsa. "Miiiksi sinä minun selkää haluaisit hieroa, rapsuta ensin vähän mahaa, jooko?"

Tiistaina notkeiden koirien kanssa agilitytreeneihin, joissa jo hullun lailla toteuttelin sotasuunnitelmia Kidan kanssa. Pyysin kuitenkin Ninaa katsomaan Kidan hyppytekniikkaa vähän "sillä silmällä", jos havaitsee jotain erikoista. Eipä havainnut, paitsi sen, miten paljon neidin käännökset yhtäkkiä ovat parantuneet. No ihmekös tuo!



Hitsin kiva rata. Tätä oli kiva tehdä itse ja oli hauska päteä muita tämän tiimoilta. Kummallakin koiralla oli hävyttömän hyvä draivi päällä. Oli mukava hifistellä sylkkäriä viimeisellä rengas-hyppy-putki-kuviolla ja alun niisto sujui sekin mainiosti. Olemme innostuneet niistoista, huomaan. :-D Kepitykset sujuivat myös hyvin molemmilta tyypeiltä, Kidakin alkanut saada uudestaan itsevarmuutta itsenäisempään tekemiseen.

Erityismaininta kuitenkin Taralle: se teki itsenäisen kontaktin puomilla!!!! Go, Tapsa, go!!!!


Kuten tarkkasilmäisimmät huomaa, tämä kuva ei ole tältä viikolta......


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

When I say jump, you say how high

Alkuun copykattaan Agarwaenin päivittelijää Lauraa ja kysyn: Mikä on saanut sinut seuraamaan meidän blogia? Vastailen tähän kysymykseen jotain analysoivaa itsekin seuraavassa päivityksessä, tähän agilityteemaan se ei vaan oikein sovi. Lukijoiden vastaukset voivat kuitenkin auttaa minua pohdinnoissani (ja kehittämään tietenkin blogia yleisön kaipaamaan suuntaan...)

Agiliitoa on suoritettu verenmaku suussa ja hiki kainalokarvoissa. ...No ei sentään, vaan ihan hyvällä mielellä ja energialla on liidelty. Fiilis lajia kohtaan on taas kauniin vaaleanpunainen ja tekeminen sen parissa maistuu maukkaalta. Tähän voi vaikuttaa ohjaajakoulutukseni ja se, että pääsen kertomaan näkemyksiäni, kuulemaan muiden mielipiteitä ja oppimaan uusia asioita. Minun sieniluonteeni nauttii, kun pääsen kiusaamaan aivosolujani uudella, kiinnostavalla informaatiolla. Tietenkin kun kyse on koiralajeista, pääsevät tytötkin ansaitsemaan oman palasensa innostuksestani.

Perustreenien lisäksi pääsimme viime sunnuntaina vieraan taitajan oppiin. Nina heitti viestiä avoimesta valmennuspaikasta Oreniuksen Annalle ja tietenkin intomielellä ilmoittauduin mukaan. Viimeisillä voimillaan yritti karma estää osallistumiseni karkeloihin: lauantainen juoksulenkkini päätyi ikävästi minun liukastuttua kivuliaasti kiven päälle, ansaiten oikeaan kankkuuni valtavan turvotuksen ja sanoinkuvaamattoman kivun. Onneksi linimentti, kipulääke ja kireä tukiside pitivät minut niin hyvin kasassa, että agiliitely onnistui lopulta mainiosti.




Oona oli mukana kuunteluoppilaana ja videokuvaajana, kiitos paljon!
Videolta näkee kyllä mainiosti, miten minulla on tapana alkuun jännittää uutta tilannetta kovasti, joka näkyy jäykkyydessäni radalla. Kunhan rentoudun, alkaa menokin näyttää paremmalta. Niistot, japanilaiset ja persjätöt sujuivat lopulta kivasti ja Orenius tykkäsi Kidasta. Paitsi että neidin korkeat, pystysuorat loikat naurattavat aina ihmisiä, oli punapaimen Oreniuksen mielestä oikein potentiaalinen agilityotus. Enkä minäkään huono ollut hänen sanojensa mukaan, vaan oikein näppärä tiimi kyseessä.
Pakko myöntää, valmennus kyllä lämmitti mieltä kovasti, eikä fiiliksissä treenin jälkeen ollut paljoa parantamisen varaa.

Tiistaina oli minun tehtäväni pitää agilitytreeni ensimmäiselle ryhmälle ja suunnitella rata, joten päätin kiusata heitä tällä samalla tuotoksella. Paitsi että opittujen tietojen jakaminen muille oli oikein antoisaa, pääsi myös Tara testaamaan taitojaan radalla. Kokeilin rataa tällaisenaan, mutta myös japanilainen tuli muutettua viskileikkaukseksi, valssi vaihdettua persjätöksi ja muuta mukavaa. Rata sujui Taran kanssa todella hyvin, mutta sitäkin enemmän minua ilahdutti tajuta, että noutaja on vihdoin saanut malttia ja jonkinlaista järkeä itsenäisien kontaktien suorittamiseen. Itseasiassa Ninan mielestä tämä rauhoittuminen on nähtävissä Taran suorittamisessa muutenkin - ilman, että sen vauhti mitenkään olisi kärsinyt. Kivaa!

Kidan kanssa radan suoritus oli surullista katsottavaa. Ilmeisesti syynä oli minun väsymykseni, olinhan ensin toiminut wnb-ohjaajana ja sitten juossut rataa jo Taran kanssa. Sätkimme kuitenkin sisukkaasti radan loppuun uusia kuvioita kokeillen ja saimme aikaan onnistumisiakin. Agiratailun jälkeen oli mukava ottaa paikkamakuu ryhmässä vaan todetakseen, ettei neiti enää heittäydy lonkalleen. Pää maassa-makaaminen on selvästi parantanut neidin makuuasentoa! Tätä makuuta käytän siis ulosmentäessä, sillä Kida tuppaa kiihtymään hyvin vahvasti sillä hetkellä ja makaaminen pää maassa saa sen rauhoittumaan huomattavasti.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Seurakoirat



Terveisiä sateisesta, ihanan syksyisestä, Lahdesta!

Kaksi pientä koiratyttöä ovat mukamas toimittaneet seurakoiran virkaa. Eivät toki rtekemättömyyden takia vaan siksi, että alkuun luonamme oli kyläilijöitä, sitten taas minä jätin heidät toisen ihmisen huostettaviksi. En voi taas olla tuntematta ylpeyttä koiraneideistäni.

Ehkä suurin syy ylpeyteen on iltamat, jotka järjestin luokkani tytöille. Vähän varoittelin varsinkin kahta heistä, jotka ilmoittivat suhtautuvansa vähän peläten koiriin: Kida kun kuitenkin mölyää kovaäänisesti vieraiden saapuessa. Se voi kuulostaa vähän pelottavalta aran korvissa ja vakuuttelin Kidan olevan ihan leppoisa tyyppi. Kyllähän Kida kovaäänisesti vieraat haukkuikin, mutta sen käytös noin muuten oli ensiluokkaista! 11 naisen kälätys ja käkätys ei häirinnyt, vaan paimen yhdessä noutajan kanssa käyttäytyivät kuin herrasväki linnanjuhlissa. Kävivät silitettävinä, moikkailemassa, istuivat vieressä ja sylissä. Kumpikin vienosti katseellaan pyysi maistiaisia herkuistamme ja Kida jakeli pusuja vieraiden naisten kasvoille. Ihastusta kaksikko aiheutti näyttämällä kaikenlaisia osaamiaan temppuja. Tara yllättäen kahmaisi muutaman sydämet totaalisesti itselleen, onhan se varsinainen nallekarhu, lyllerö ja syliintunkija ja varsin nälkäinen. Meeri sai noutajasta oitis ystävän ja yhdessä he silppusivat vihanneksia ruokaamme - tai itseasiassa Meeri silppusi ja Tara siisti mystisesti lattialle eksyneet maistiaiset.
Iltamien jälkeisenä päivänä kaikki ihastelivat koirakaksikkoa ja pienestä pelosta kärsineetkin olivat iloisia, miten mukava ja hyväkäytöksinen kaksikko oli. Hyvä näin!

Ilmeisen hyvin kaksikko käyttäytyi myös torstai-perjantain, kun Oona saapui hoitamaan neitoja yhdessä Ora-mudinsa kanssa. Ainakin minua oli vastassa kaksi täysissä sieluun ja ruumiin voimissa olevaa karvaista kämppistäni, eikä Oonakaan vaikuttanut millään tavalla järkyttyneeltä, Orasta puhumattakaan. Kiitos kyllä hoidosta, niin pääsin kokemaan ammattikorkeassa opiskeluun kuuluvia rientoja naapurimaankin puolella.

Harrastuspuolesta tarinoinnin voisin jättää ensi kertaan. Huomenna meillä on luvassa Oreniuksen valmennus, joten jutunjuurta on silloin enemmän, kuin lukijat jaksavat lukea!





lauantai 22. syyskuuta 2012

"Lahdessa pyssyt ja tynnyrit tulevat tutuiksi"

"Vaikka oon hiljainen ja vähän pelokas

oon kärsivällinen ja nerokas" - Chisu

Tänään oli sitten edessä kauan odotettu, pelätty, jännitetty ja innostustakin aiheuttanut sivu Kidan elämässä: luonnetesti. Kyröskosken käyttökoirat järjestivät tilaisuuden ja sinne matkasimme yhdessä punaisen paimenen ja Oonan kanssa.

Alkuunsa neiti oli aivan tohinoissaan, kuvitteli kai olevansa agikisoihin matkalla. Kovin oli vaan hiljaiset agilitykisat, tuumi Kida, varsinkin kun neiti oli viimeinen kokeen suorittaja. Eikä siinä mitään, testiin mentiin autuaan tietämättömänä siitä, mitä tuleman oikein piti. Oikein hilpeä, joskin ympäristöään tarkkailevaisesti nuuskiva, neitikoira asteli areenalle, eikä ollut moksiskaan vieraista ihmisistä, heidän kosketteluistaan ja olemisestaan. Lisäjännitystä testiin toi läheisen ampumaradan äänet - heti alkuun oli selvää, että Kida ei välitä ammuskeluista, koska niitä kuului koko testitilaisuuden ajan...

Kida leikki kapulalla oikein hyvin kanssani, sittemmin myös vieraan ihmisen kanssa. Lähtipä tuo hienosti vieraan matkaankin, vaikka puolessa välissä älysi minun jääneen ja napitti minun suuntaani, välittämättä toisesta ihmisestä. 
Vasta itse tositoiminnassa alkoi neiti tajuta, että ei perkele, täällä ei ole hauskaa. Kelkka aiheutti valtavan haukkudraaman, eikä neidillä ollut aikomustakaan mennä tutkimaan kohdetta, ei senkään jälkeen, kun kelkka oli kirjaimellisesti riisuttu. Haalarilla Kida myös sulki liinat, eikä todellakaan aikonut kulkea läheltäkään uhkaa. Sen sijaan rämisevää tynnyriä kävi omatoimisesti nuuhkaisemassa. Pimeässä huoneessa sain pari kertaa kutsua sitä nimeltä, jolloin se tuli luokseni. Joskaan pimeästä huoneesta Kida ei olisi halunnut lainkaan palata takaisin ulos, kamalalle kentälle.

Hyökkäyksissä Kida loikkasi poispäin hyökkääjästä, jämähtäen sitten pöllämystyneenä ja säikähtäneenä aloilleen. Sen pieni hattaramaailma mureni ihan kokonaan: eihän Kida voi ymmärtää, että sen kimppuun joku hyökkäisi! Oitis se päästi hyökkääjät luokseen, mutta palautunut se ei lainkaan tarpeeksi nopeasti tilanteista. Sitä jännitti silminnähden koko tilanne.

Laukaukset, kuten jo alussa sanoin, eivät olleet ongelma.

Tuomarin kanssa jutustelimme tilanteen päätteeksi ja hänkin totesi, että jos testi olisi hieman erilainen (sisältäisi pidemmät välit liikkeiden välillä), pisteet olisivat paljon paremmat. Kida ei kuitenkaan kestänyt yhtäpäätä putkeen tulevien liikkeiden painetta ja meni kuplaansa. Arkielämässähän Kida on täysin ongelmaton: jos sitä jokin jännittää/paineistaa, ohjaajan kannustus, palkitseminen ja reippaus saavat Kidan toteamaan, että ok, ei tässä mitään. Nyt minun outo olemukseni varmasti toi lisämausteensa neidin käytökseen. Toisaalta ymmärrän Kidan reaktiot ja ne olivat hyvin "kidamaisia", joskin hyvin paljon suurempina ja dramaattisempina, kuin olisin kuvitellutkaan.

Kida kyllä palautui testistä hyvin. Heti kokeen jälkeen se oli harvinaisen tyyni - odotin stressiläähätystä ja panikointia, sen sijaan se halusi ignoorata maailman ja kävi maate odottelemaan, josko pian pääsisi kotiin. Kun n. 30min ajomatkan jälkeen päästin sen ulos kaupungilla juomaan, neiti loikki tavalliseen tapaansa iloloikkiaan. Mistään ei olisi arvannut, miten kammottava tapahtuma oli ollut takana. Kotona Kida on ollut myös normaali, iltalenkillä ohitukset toimi tavallisesti vapaana, eivätkä möykkäävät juhlijatkaan häirinneet pienen, pehmoisen koiran kulkua. Tosi rankka päivä, kommentoisi Kida tähän.

Tuomarina Marco Vuorisalo ja Katri Leikola

Toimintakyky -2
Terävyys +1 Pieni ilman  jälj.jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu -1 Haluton

Taisteluhalu +2 Kohtuullinen
Hermorakenne -1 Vähän hermostunut
Temperamentti +3 Vilkas
Kovuus -2 Pehmeä
Luoksepäästävyys +2b 

Luoksepäästävä, hieman pidättäytyväinen
Laukauspelottomuus ++ laukauskokematon

Loppupisteet 14, hylätty.

Miten tästä eteenpäin? No ei mitenkään. Sama, mukavasti toimiva koirani. Uusitaan luonnetesti sitten, kun henkistä kasvua on tullut lisää. Vaikka useat varmasti alkaisivat katsoa koiraansa ihan "uusilla silmillä" testin jälkeen, minun olo oli harvinaisen seesteinen. Ainahan Kida on pehmeä ollut ja Kiian sanoin "pienen pieni hattaramaailma ei sisällä ajatuksia, että metsästä voisi hyökkiä kelkkoja kimppuun tai sedät hakkaisivat kepeillä". Ehkä seuraavan kerran Kida on niin kyyninen, ettei reagoi asioihin noin vahvasti.
















perjantai 21. syyskuuta 2012

"It's a little bit funny"






And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it's done
I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world





Kaikista rakkain, täydellisin, opettavaisin ja oppivaisin, mielenkiintoisin, joskus ehkäpä raivostuttavinkin paimenkoira Kida tänään 3-vuotta.
Aika on mennyt niin uskomattoman nopeasti ja silti olemme vasta alkutaipaleella. Sitä yritän itsellenikin muistuttaa. Seikkailuja on vielä luvassa, paljon. 
Vaikka pääsisimme aikuisikään, aikuisiksi emme kasva koskaan. Emme halua unohtaa sitä lapsekasta riemua, kun teemme asioita. Kida osaa sen jo luonnostaan, itse yritän opetella entistä lapsenmielisemmäksi.

Onneksi olkoon Rox, Esko, Luca, Wanni ja Shetta! Me omistajat saamme olla ylpeitä hienoista, lahjakkaista koiristamme.
Kiitos Anne ja Pirjo maailman parhaimmasta ystävästäni! Varjostani, apulaisestani, lohduttajastani ja ilahduttajastani.

Seikkailut ovat vasta alussa.




keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kunhan kruunun saan...

...tai sitten pokaalin. Me tosiaan kävimme vain viihdyttämässä yleisöä tänään, kun suuntasimme sateesta välittämättä Asikkalaan seuramestaruusradoille. No ei, taisin minä kilpailun jälkeen hehkuttaa, että varsinkin Kida teki ihan älyttömän hienoja ratoja, vaikka tuo hehkutusfiilis onkin kovin katoavainen. Vaikkei kotiintuomisina ollutkaan pokaaleja ja titteleitä, niin kaksi rapaista, väsähtänyttä koiraa kylläkin. Pääsimme kaikki kolme kylpyyn heti, kun ovesta takaisin sisään paukkasimme.

Vaan mitä minä selitän kotiinpaluusta, kun ratojen tapahtumat ovat vielä puimatta!

Agilityrata oli aikasta simppeli. Se sisälsi suoraviivaista etenemistä, ja Taran kanssa meno olikin sujuvaa. Tai oli aina kepeille saakka. Niillä kilahtivat herneet taas liiaksi yhteen, pääkoppa ylikuumeni ja lopulta pääsimme 15vp:n kanssa maaliin. Peli oli menetetty jo siinä vaiheessa ja pohdiskelimme Nennen kanssa, josko hyppäriradalla olisi lähtenyt kokeilemaan tosi siistejä ohjauskuvioita.
Vähän me hyppärillä leikimmekin ja alku sujui älyttömän kauniisti! HYLyn kanssa me kuitenkin lopulta astelimme ulos. Pääsimme kepeille, jossa Tara päätti alkaa pörisemään kuin kiusaamisen kohteena oleva pörriäinen. Tai eipä se edes pörisyt vaan suorastaan karjui minulle. Kolme kertaa yritin rauhoittaa kepeiltä karkaavaa koiraa, kunnes sen asenne minua kohtaan oli suorastaan pöyristyttävä: alkaessaan rääkyä päin naamaani heti kepittelyjen alussa, nostin nokkani kohti kattoa ja kävelin reippain askelin ulos radalta. Tara-parka jäi toltjottamaan hämmentyneenä perääni, rynnäten kohta hänkin ulos maneesista. Kovin kummastunut koira oli reaktiostani, eipä minun ole kuin kerran pitänyt jättä sitä yksin pöhisemään menon muututtua liian itsekeskeiseksi.

Kidan kanssa taas - voivoi, minä niin tykkään tuosta sen tekemisen meiningistä. Agilityrata oli hirmu sujuvaa menoa ja minulle jäi mainiot fiilikset. Tajusin tosin omasta ohjauksestani mokia: minun on pakko luottaa koiran kontakteihin. Se osaa ne treeneissä, osaapa vielä älyttömän hyvin, miksi siis varmistelisin ja himmailisin kilparadalla?
Paimen eteni kuitenkin kovaa ja kauniisti, hyvässä hallinnassa, mutta kepit koituivat sillekin kohtaloksi. Onneksi olen alkanut opettaa keppejä uudella tavalla, koska tällä kertaa 5vp napsahti liiasta itsevarmuudesta. Paimen koitti edetä keppejä niin vauhdikkaasti, että yksi väli jäi kokonaan pujottelematta. Vaan virhe jäi ainoaksi ja pääsimme tyytyväisiä maaliin asti.

Konkreettisesti tajusin Kidan keppiongelman vasta hyppärillä, jossa sama virhe toistui. Kaunis, tehokas turborata töksähti samanlaiseen hetkeen: vauhdilla kepeille oikeasta välistä, hetki sujuvaa, nopeaa, itsevarmaa kepitystä - ja sitten, kas, keppiväli jäi. Korjasin kepit uudestaan ja kun niistä tuli mainiot, heitin pallon palkkioksi seuraavan hypyn jälkeen. HYLky ei edes harmittanut, itse sen koiralle otin, jotta se sai palkkion oikeaoppisesta suorituksesta.

Että sellaista tänään, hehheh. Ensi vuonna uudestaan, ehkäpä paremmalla menestyksellä! Kovasti onnittelut tätäkin kautta taitaville agiliitäjille! :)
Huomenna me liitelyn sijaan tokotamme. Ou jes.

A-G-I-L-I-T-Y

"Express" ei kappaleena ehkä ole ihan osuvin lyriikoiltaan agilitya ajatellen. Ehkä voisin vähän tuunata sanoja aihepiiriin sopivaksi. "It's a cold and crazy world that's raging outside. Well baby, me and all my girls dogs are bringing on the fire". Tai jotain.

Meillä oli tänään agilentoa uuden ohjaajan voimin. En ehkä ollut kaikkein uskottavin ilmestys haaremihousuissani ja hieman löysän otteen kera, mutta ehkä ensi viikolla. Rata, joka meille oli rakennettu, ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä: päästinpähän putkeen kokeilemaan niin jaakotukset, takaaleikkaukset, persjätöt kuin sylkkäritkin, unohtamatta tietenkään kinkkisiä hämyputkia, jotka vaanivat puomin molemmin puolin. Hienoa treeniä joka tapauksessa, haasteitahan minä kaipasinkin!

Voisin ennen tositurinoita kertoa välipalaksi käynnistämme koirapuistossa. En ole koirapuistoihmisiä, mutta hetken mielijohteeni kuitenkin ohikulkumatkalla kuljetti minut koirineni aitojen sisään seisoskelemaan. Puolituntisen aikana jouduin paheksunnan kohteeksi, koska omistan "typistetyn paimenkoiran", kaksikkoni muistutti lähinnä takapihan perällä kasvaneita kurittomia "vapaan kasvatuksen tuloksia" ja varsinkin Kida tyytyi vaan nurisemaan naamalle tunkeville sulhasehdokkaille. Taitaa tämän lyhyen tarinan opetus olla, että me emme tosiaan ole koirapuistokuluttajia. Jatkakoot koirani leikkejään yhä ihaniksi ja turvallisiksi todettujen koirakaveriensa kanssa. Tänään Kida saikin juosta pilkkopimeällä sänkipellolla ihanan Chilan kanssa agitreenien päätteeksi, joten uskon koirienikin olevan sitä mieltä, että elämä ilman koirapuistoiluja ei ole suuri menetys.

Takaisin aiheeseen agility! Kerrankin minulla on videomateriaalia päivän tohinoista, vaikkakaan en jaksanut olla niin reipas, että olisin sensuroinut niistä muunmuassa kailottavan kikatukseni. Pätkiä on itseasiassa useampikin, mutta josko minä tekisin jonkinlaista koostetta, niin blogini ei aivan täyty lyhyistä videolätkäisyistä. Rataa en malttanut piirrellä, kun tällä uudella koneellani ei ole ladattuna vielä ohjelmaakaan moiseen toimintoon. Hupsista.






Nyyh, naksautus myöhässä. Sen kerran, kun laitan naksutusvideon nettiin, on sekin feilaava sellainen.

Jaakotus toimi Kidalla mainiosti, kunhan ensin itse pilasin sen vaikenemalla kuin muuri. Sen sijaan putki + kaksi hyppyä- ohjauksessa päädyimme lopulta persjättöön ja sylkkäriin, koska a) ihmisnuolta kokeillessa sain koiran kintuilleni ja b) persjätön tehdessäni esteiden väleillä hävitin koiran totaalisesti ja melkein kompuroin esteeseen. Vähän vaikeaa oli tunkea monta liikettä pienen pieneen hetkeen yhden askeleen sisään, mutta kyllähän se lopulta onnistui. Kidan kanssa keskustelimme kuitenkin pitkään siitä, pitä eroa on ohjauksella "putkeen" ja "kiipee". Ihan hyvin voisi ylös osoitettu "kiipee" tarkoittaa myös putkeen sujahtamista, tottakai.
Keppejä olen alkanut opettaa ihan uudella metodilla. Taidan olla vähän hurahtanut taas kaikkeen pohjatyöskentelyyn, kun joka lajissa olen heittäytynyt innoissani ruohonjuuritasolle testaamaan kaikkia uudenlaisia taktiikoita. Joka tapauksessa, täst suuresta keppisessiosta otan kyllä elävää kuvaa todisteeksi huimasta kokeilunhalustani. Nythän tuo kepitteli kuitenkin ihan näppärästi, kun ottaa huomioon, että vasta pari viikkoa takaperin se paineistui itsekseen kepeistä taas niin, että oksat pois.




No Tapsalla oli taas kivaa, entiseen malliin. Muistuttelin sille kontakteja het' alkuunsa, mutta sitten pingottiin jo tositoimissa. Jaakotus oli jees, joskin kepeillä meinasi pienet herneet ylikuumeta alkuunsa, kun piti jo ensiaskelilla miettiä niin kovasti. Hyvin me kuitenkin suihkimme eteenpäin aina persjätölle saakka. Elekieleni hämmensi Taraa, eikä se tiennyt, pitääkö sen kiertää este edestä vai takaa: lopulta se päätyi menemään edestä, jota ei haettu. Jyrkempää puolivalssia ja johan meno parani.
.... Johon oikeastaan loppuikin sanottavani noutajasta. Se oli ihana. Kontakteja otin vielä loppuun ja niillä hän päätti taas testata, että onks ihan pakko, jos ei just haluaisi.

Huomenna seuramestaruudet edessä! Mennään hulluttelemaan vaikka yleisen kokemuksenhaun merkeissä. Vaan josko sitä nukkuisikin hetken ennen suuria koitoksia!

perjantai 14. syyskuuta 2012

Syksyn sävelet

Aivan ensiksi haluan (jälleen kerran) sanoa; KIITOS.
80 lukijaa! Olen erittäin kiitollinen tästä ja senkin kunniaksi sain itseni vihdoinkin muuttamaan ulkoasua, minkä lupasin tehdä jo kauan aikaa sitten. Toivottavasti tämä miellyttää teidänkin silmäänne edes hetken. Kaikenlaisia mielipiteitä ja muutosehdotuksia otetaan vastaan!


Xena ja Kida, c: Maija Piippo
Tara, Kida ja Chila c: Tuuli Oksalahti


Hiljaiseloomme on toinenkin syy. Tästä voimme osoittaa syyttävällä sormella ja pahansuopealla katseella  allekirjoittanutta itseään. Motivaatiopuutos treenaamista kohtaan on vavisuttanut mieltäni, eikä turinointi harjoituksista ole innostanut. Yritän tiivistää tähän viimeaikaiset, tärkeimmät kuulumiset, jotta voisin jatkaa päivittelyä ajantasalla. Suhteellisen hiljaista on elomme ollut (jos ei lasketa omistajan pientä rappeutumista opiskelujen alettua), mutta eilisen treenien sanoihin voisin tiivistää pääasian: "Minulla vain on niin uskomattoman mahtavat, hyväpäiset, terveet koirat. Niiden kanssa on ilo elää ja tehdä."


Kida 3v. Karvanlähtö taas käynyt kylässä, mutta en voi olla ihastelematta neidin kaunista kroppaa.
c: Tuuli Oksalahti

Tara 6v 5kk. Erittäin hyväkuntoinen noutaja!
c: Tuuli Oksalahti


Agility on sujunut hyvin. Kisasimme näin syksyn alkajaisiksi Kanavan koirakillan omissa kilpailuissa Vääksyssä, eikä tulospotti ollut hassumpi. Tara haki yksilöradoilta 5vp (sijoitus kolmanneksi), mikä oli suoranainen harmi: rata oli erittäin kaunis, mutta yksi rima putosi matkalla. Toiselta radalta irtosi 10vp ohjaajan pienen säätämisen takia. Kida korjasi potin nappaamalla yksilöradalta LUVAn ja sijoituksen toiseksi - hävisimme voittajalle erittäin pienellä aikaerolla, joka johtui keppien pienestä hidastuksesta. Taisin vähän itkeäkin radan jälkeen, kun tajusin tuloksen heti viimeisen esteen jälkeen. Halasin koiraa, ihmiset halasivat minua ja tunsin pitkästä aikaa, miten hyvältä onnistuminen tuntuu. Seuraavalta radalta otin itse koiralle HYLyn korjatessani sen rumat kontaktit (tai oikeastaan, niiden puuttumisen)

Osallistuimme myös pm-kisoihin. Tara juoksi erittäin kauniin nollaradan ja joukkueemme sijoitus oli lopulta medeissä 3.! Kidan rata sai erittäin paljon treeniystävieni huomiota osakseen. Koira oli kuin ohjus, se syöksyi juoksemisen sijaan ja esimerkiksi Tuuli sanoi, ettei ole koskaan moista paloa paimenessani nähnyt. Vauhti osoittautui myös kohtaloksemme, sillä viimeinen suora (hyppy, suora putki, hyppy) aiheutti HYLyn viimeisellä esteellä. Kida kääntyi katsomaan minua putken jälkeen ja vauhti vei sen esteen ohi, jolloin se loikkasi hypyn väärältä puolelta. Valitettavasti! 

Videomateriaali radoilta on kovassa odotuksessa!


Kida LUVA sij. 2, Tara 5vp sij. 3 & medijoukkue sij 3.
c: Tuuli Oksalahti


Tokossa aktiivinen treeniseurani on pitänyt minutkin virkeänä. Viimeksi eilen avauduin mtallinoudon hankaluudesta. Kiitän kovasti vertaistukea, jotka pitävät minut iloisena masentavillakin hetkillä! Olen nollannut itseni metallikapulan suhteen (tuolla se nytkin lojuu lattialla hankkimassa "arkisen esineen"-titteliä itselleen). Kaikki muut voittajan liikkeet ovat erittäin hyvässä tilanteessa, jonka ovat osoittaneet kisanomaiset, liikkuroidut treenit. Kilpatauko tekee minulle kuitenkin hyvää, joten kokeita on turha katsella, ennenkuin olen täysin varma koiran raahaamisesta kehänauhojen sisään muutoin kuin harjoitusmielessä. Tara sen sijaan olisi äänenkäyttön minimöimistä vaille valmis korkkaamaan alokasluokan, ja odotankin hyvää inspiraatiota sen ilmoittamiseen. Tollerimestaruudet jäivät kokonaan motivaationpuutteeni takia.

Vaan entäpä noin muuten? Voimme hyvin. Me kaikki. Lenkkeilemme, liikumme, pidämme hauskaa. Tapaamme ihmisiä, koiria, tallilla olemme viettäneet kaikki hyvin paljon aikaa. Kokeilemme uusia lajeja, lepuutamme aivojamme. Kerrottakoon tästä kaikesta tarkemmin myöhemmin, sillä nyt mieleni halajaa illan hämäryyteen lenkille!

Taran omat reitit. c: Maija Piippo

Kesäleikit! c: Maija Piippo

Iloinen metsälenkkeilijä c: Maija Piippo





perjantai 24. elokuuta 2012

Tokomasennus, agi-innostus

 Hovikuvaajani on ollut laiska kuvienmuokkauksen suhteen. Osoittakaa syyttävällä sormella häntä! No okei, en ole yhtään ollut sen parempi..


 Siskoni teki kollaasin lempikoiruuksista: Tara, Kida ja äidin ihanat pommit


FEELING BLUE.
Kävimme tokoepiksissä Hollolassa 15.8 kokeilemassa voivotteluja. Eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan, vaikka uskoin hyviä tuloksia. Kida oli todella rento (ja sosiaalinen! jaksan aina hämmästellä) ja mukana touhussa kehänauhojen ulkopuolella. Se teki näppärän ruudun ja kuumasta säästä huolimatta oli terhakka. Kisa alkoi hienolla ja varmalla paikkamakuulla, mutta yksilösuoritus olikin sitten rumaa katsottavaa. Seuruussa haihatteli vähän omiaan, liikkeet olivat jotenkin kokeilevan hitaanlaisia. Madellen eteenpäin, kyllähän sieltä pieniä pisteitä napsahteli. Ruudulla mieleni teki jo kaivaa kuoppa, hypätä sinne ja peittää itseni mullalla. Käskyn saatuaan pieni punainen paimenkoira syöksyi eteenpäin kuin tykin suusta - ei ruudulle vaan luoksetulon pienelle, matalalle tötsälle. Se teki täydellisen merkin, vaikkei sen edes kuuluisi koko liikettä osata. Ninan kanssa pähkäilin asiaa eilen ja sain palautteeksi, että virhe voi olla kovinkin yleinen, kun luoksetulo tehdään ennen ruutua ns. ruudun lähetyslinjaa vastaan. Siellähän tötterökorvani merkillä pönötti, odotti lisäkäskyjä, mutta ruudulle mitä jouduin sen korjaamaan. Koko ruutu oli alusta loppuun fiasko ja huolimatta mahdollisimman positiivisesta asenteestani kaikki loppuliikkeet menivät nollille. Paimenen mieli pahoittui liikaa epäonnistumisesta. Kaukoissa tarvitsi kaksoiskäskyt, metskuun ei voinut millään koskea, tunnarissa käytti nenäänsä hemmetin hienosti ja löysi oman, mutta pudotti sen matkan varrelle palautuksessa. Hyppynoudossa jätti ensimmäistä kertaa hypyn välistä. Ei ollut meidän päivä, kuten tuomarikin huomautti. Ei todellakaan.

Tara peitti hieman pettymyksen karvasta kalkkia kokeilemalla onneaan alokasluokassa. Se jäi paikkamakuuseen todella levollisesti, mutta sitten tapahtui ikävyyksiä. Tara katseli vieressä makaavaa toveriaan juuri sillä hetkellä, kun kyseinen koira + pari muuta keksivät ampaista kuin tykinsuusta liikkeelle naapurikentällä voittajaluokan ohjaajan kiljaistessa koiralleen "sivu"-käskyn. Ei toivoakaan, että noutajani moisessa paineessa jäisi aloilleen. "Hei kaverit, miksi me juostaan?" Tara tuntui olevan ihan hämillään itsekin nopeasta liikkeellelähdöstä. Palautin neidin aloilleen ja loppupaikkiksen se oli aivan rennosti. Loppuesitykseltä odotin fiaskoa, jota ei komeadialupauksestani huolimatta sitten tullutkaan! Pysyin itse suolapatsaana, ilottomana ja rauhallisuuden perikuvana ja Tara tyytyi availemaan ääntään ja olemaan superiloinen vain seuruissa. Niissä se haihatteli vähä omiaan ja - kuten sanottuaan - lauleskeli ääneenkin. Jäävät olivat todella kivat, luoksetulossa jäi muistaakseni vähän vinoon ja hyppy oli tosi kiva.

... AND THEN WITH POSITIVE ENERGY.
Tokomasennuksesta huolimatta otin normaaliin tapaan treenit torstaina. Meno oli sen verran mukavaa, että minua suorastaan sapetti: miksi, voi miksi, meininki ei voisi olla mukana kisaradallakin? Ruudun paikkaa kokeilin erilaisilla välimatkoilla ja aina neiti juoksi kartioiden sisään. Muutaman kerran paikka oli väärä (liian keskellä), mutta huomautus asiasta sai Kidan hakeutumaan taaemmas peruuttaen. Sillä oli näppärä kontakti ja iloinen seuruu. Luoksetulo oli päivän paras asia: pienellä pallopainostuksella se teki erittäin terävät lähdöt ja ennenkaikkea erittäin terävät jäävät. Kerrankin sellainen luoksari, kun toivon, ilman minkäänlaisia ennakointeja tai hidasteluja. Myöskin metallikapulan kanssa taistelimme tovin nurmikolla istuskellen. Sen ottamista suuhun ja loppuun vielä hakeminen pienen matkan päästä, ja kas, sieltähän se mokoma nousi ja raahattiin punaeläimen toivosta ihan naamaani kiinni. "Voisitko jo ottaa tän, bliis!"

Tara ei ehtinyt tehdä kuin perusasentoa (johon se hakee hyvin pylly heiluen, mutta usein meinaa pylly heilahtaa liikaakin ja lopputulos on vino), pieniä seuruujuttuja ja pari kertaa jäävät. Sen häntä heilui ja ilme oli riemuisa. Taran kanssa on hauska tehdä, sillä on aina niin kivaa eikä se jaksa piitata, vaikka minua vähän ärsyttäisi tai olisi huono päivä. Kunhan se saa lihapullaa suoritettuaan asian oikein, riittää tarmoa tehdä hommia vaikka koko päivän ajan.

Hurjasta tokoilusta huolimatta eilinen agility on todellinen ilonaiheeni. Iloista treenikertaa edellytti iloinen, pitkä lenkki, jonka suoritimme yhdessä Kiian ja Xena-käppänän kanssa. Ylienergiaa kerännyt noutaja päätti äyskäistä "vieraalle" koiralle ja aiheutti Xena-raasulle hampaanjäljen nenään, mokomakin pikkurakki. Oli vaan niin kamalasti virtaa ja idiotismia ilmassa, kun koko päivä oli odotettu äitiä kotiin saapuvaksi. Onneksi Xena ei saanut traumoja koiransyöjäaussieista ja lenkin kolmikko kulki erittäin kivasti poppoona. Pari tuntia hurahti helposti Mukkulan vaihtelevissa maisemissa (ah, entiset kotinurkat!) ja sitten ajelimme karvalikkojen kanssa Asikkalaan agsaamaan.



Kidalla oli ihan uskomattoman hyvä asenne, vaikka pelkäsin, että se voisi olla hieman väsynyt. Päinvastoin. Parimetrisiä iloloikkia ja erehtyipä neiti maistamaan lahkeitanikin pari kertaa. Siinä oli potkua ja se suoritti esteitä hienosti: pöytä oli ok, keinu samoin. Varsinkin jälkimmäisessä Nina ihasteli koiran omahakuista kontaktia. Työskentely oli sujuvaa ja vauhdikasta ja kepitkin loistavat - loppua kohden tahti lipsui ja kepeiltäkin karkasi väärästä välistä, mutta noin muuten. Onnistuin helposti takaaleikkaamaan niille, Kida haki varmasti ja taidokkaasti oikeaa väliin, eikä piitannut minun jäämisestä taakse. Myöskin Tara oli näppärä, iloinen ja terhakas. Sen kanssa harjoittelimme kontaktiopetusta vähän uudella tavalla ja voi turusen pyssyt, noutaja alkoi lopulta itse tarjoamaan oikeaoppisesti kontait.a Pöhö tyttö, eihän siihen montaa vuotta mennytkään! Noin muutoin Tapsallakaan ei radalla ongelmia ollut, irtosi hyvin, teki ja haki kepeille hyvin ja oli kovinkin vauhdin. Minulle hauskoja ohjaiskuvioita oli pari, joissa tuppasin vähän valahtamaan sivuun tai lepsuilemaan, jolloin koirien käännös (3-4) jäi vähän väljäksi. Skarpata täytyi ja näytettiinhän me sitten jopa huisin hienoilta agilityurheilijoilta.

A SILVER LINING
Tokoiloisuuttakin ollut taas havaittavissa. Eilen tein Kidan kanssa todella nättiä hyppynoutoa, seuruun käännöksiä, sivuaskelia ja kaukoja. Olin ilahtunut neidin työmotivaatiosta, joka paransi omaanikin - nyt toko on tupannut lähinnä ärsyttämään vastoinkäymisten takia. Emme kyllä jaksaneet vääntää tätä lajia tappiinsa vaan treenasimme myös koiratanssi-kuvioita. Seuruuta ja perusasentoa oikealla puolella, puolenvaihtoa, seuruuta ohjaajan kulkiessa väärinpäin ja jalan yli hyppäämisiä tasapompuin. Kidalla oli hauskaa ja kun yritin tokokoululaisille näyttää targetin ideaa koiran ehdollistuttua siihen, jäi neidille noudot ja leikit niin kovasti päähän, että tarjosi vaan ottaa alustaa suuhunsa ja kantaa minulle. Niin, mehän emme toki ole treenanneet esinehakua viimeaikoina....

Myös Tara paransi mielialaani entisestään tekemällä hienoja, lyhyitä seuraamispätkiä, luoksetuloja, tarjoamalla reippaita perusasentoja ja tekemällä upeita jääviä. Lempparini on silti estehyppy, koska Tara suorittaa sen niin suurella iloisuudella. Joskin, kun tarkemmin mietitään, mitäpä se ei moiselle asenteella tekisi.


Vanhempi kuva, vaan kohta Kidan kiljukaula-tyyli taas palaa. Puolet karvapeitteestä jo lähtenyt....