keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Älä mulle niuhota!


Minullalla on ollut niin tylsää. On se kumma, kun perheen pää, perheen söpöin ja rakastettavin olento joutuu tylsistymään! Eläinrääkkäystä, josta sietäisi saada satikutia koko ihmispoppoon. Ruokaakaan ei saa kuin kahdesti päivässä: minusta kohtuullinen korvaus tästä mälsyyden määrästä olisi syöttää ylimääräisiä herkkuja pitkin päivää. Hihnanjatkeen äiti ja siskokin käyvät ihan liian harvoin. Heiltä tippuu aina ylimääräistä sapuskaa ja heidän silmissään minä olen suosiossa... ja ihmekös tuo, kun olen niin ihana.

Ihmisten manipuloiminen on suorastaan naurettavan helppoa, ja käytän tätä (tietenkin!) hyväkseni. Ei tarvitse kuin vähän katsoa kulmien alta, heilauttaa häntää vienosti ja kas, lämmin sylipaikka on taattu! Kida minua aina kateellisena mulkoilee, sillä silläpä ei ole häntää mitä heiluttaa, vaikkakin hurjasti viuhkova töpö näyttää asiansa sekin ajavan... ei ehkä hellyydenpuuskaa aiheuta, mutta pieni töpönvispauksen tuoma naurun määrä antaa sekin silityksiä enemmän kuin tarpeeksi. Ihme nuoleskelija, höh.

Valitukseni taidettiin vihdoinkin kuulla, sillä ensin pääsen lauantaina kunnon tehotreenille (kuntohan siinä meinasi loppua!) ja eilen uudelleen agiliidon pariin. Olin kyllä innoissani vielä mennessä, mutta vähän loukkaannuin, sillä minulle oli järjestetty ansa. Takakontin ritilä oli poissa, ja minut laitettiin lyhyeen hihnaan kiinni. No kyllähän tuo asia unohtui, hihna siis, ja kun emänteen kaveri Sulo-mittelinsä kanssa nousi autoon, minä halusin mennä tervehtimään. Ja kuinka kävikään! Melkein hirttäydyin loikatessani kontista takapenkille! Vääryyttä oli vielä se, ettei emäntä edes auttanut minua pinteestä!! Kida nauraa höhötti paikallaan, kun alistunein mielin, häveten, tyrmistyneenä, suorastaan loukattuna, kömmin takaisin takakontin puolelle.

Kostin tämän sitten! Treeneissä ihan piruuttani jäin kesken kaiken nuuskimaan maata, tolppaa, kesken hypynkin kielsin hyvien tuoksujen takia. En keskittynyt niin yhtään, olinhan loukattu. Naisihminen oli polttaa päreensä, ja minä irvailin takaisin. Mitäs kiusasi minua! Lopulta minua alkoi säälittää hänen epämääräinen yrityksensä olla kiinnostava, ja tein treenit kunnialla loppuun. Vähän laiskasti, tosin - älkää edes yrittäkö väittää, että vanhuus muka alkaisi näkymään! Minulla vain on kolmen viikon tauko takana. Minä en todellakaan vanha ole! Vasta kolme täytän! Vai oliko se neljä..

Kyllä kunnon koiran kostaa täytyy! Muistakaa se, kaikenkarvaiset lukijat, niin omistajatkin muistavat käytöstavat kiperän tilanteen tullen! Viimeistään pieni karkaaminen ja päättömästi juokseminen kisapaikalla tuppaa palauttamaan ihmiset maanpinnalle ja miettimään metodiensa toimivuutta meidän koirien silmissä.

Haukahdellen, Tara

maanantai 27. helmikuuta 2012

KUULUUKO?

"KUULETTEKO TE! TE SIELLÄ ALHAALLA! MYÖ OLLAAN TÄÄLLÄ, JA MEILLÄ ON IHAN TYLSÄÄ! NII! MYÖKI HALUTAAN PITÄÄ HAUSKAA JA JUOSTA!"

Tuohon sävyyn Kida ja Tara kiljuivat hihnanpäässä eilisellä Nastolan reissullamme. Sain hävetä noiden kahden verryteltyjä äänihuulia koko viimevuodenkin edestä. Kävimme vähän lenkkeilemässä ja - hyvin ikäisiemme arvolle sopivasti - laskemassa pulkkamäkeä isojen tyttöjen mäessä Pilvin kanssa. Tarahan oli pelkkää sydäntä kun pääsi autosta, ja Kida verrytteli äänenavauksen haukkumalla kuin häkkiin teljetty pystykorva kunnes pääsimme matkaan. Kauniisti kaksikko kulki reitillä, Kida luvattomasti vapaanakin, mutta eipä kukaan mitään sanonut, asillä hiihtäjien tullessa vastaan kutsuin Kidan oitis seuraamaan oikealle puolelleni. Onneksi neiti on niin luotettava ja fiksu, ettei tarvitse ainakaan käyttäytymistä hävetä.

No ääntä tosiaan sai. Mäkeä oli laskemassa muutama "oikean ikäinen" laskija, ja parin koelaskun jälkeen odotimme, että he poistuisivat. Minä laskin, Pilvi piti koiria, sitten Pilvi laski ja minä jäin ylös neitien kanssa. Kyllä teki mieli ilmoittaa silminnäkijöille, että nämähän siis eivät ole minun omistuksessani. Kaksikko olisi niiiin mielellään halunnut juosta pulkan perässä, ja lopulta ne turhautuneena parjasivat lapsiakin, kun he saavat laskea mäkeä, mutta neitien täytyy olla paikallaan hihnanpäässä!! On se elämä niin epäreilua.
No ei hätä ole tämännäköinen, sillä kun lapsoset perheineen poistuivat, laskin mölytoosat vapaaksi ja sitten he saivat juosta mäkeä edestakaisin meidän laskiessamme. Oli muuten väsyneitä koiria autossa ja illalla kotona.

Lauantaina käytiin iltasella ottamassa pienet treenit Johanna&Jetta seurana. Sellaiset tehokas 15min/koira, ihan jees välillä tällaiset supertehotreenit. Teemana olikin lähinnä nopeus ja irtoaminen. Nopeasti tempaisin tällaisen radan paperille, jonka väsäsimme sitten maneesiin Johannan kanssa:

Johanna muuten reippaana teki tämän kuvan!

Tapsa ekana. Tarmoa oli ihan hurrrrjasti, mutta varsin nopeasti tuo väsähtikin. Onhan tässä ollut kolmen viikon treenitauko. Itse rata oli hyvä, ja minä menin hyvin. Pysyin liikkeessä, olin skarppi. Tara irtosi hyvin 2-4 välin, eli kaksi hyppyä ja haki putkeen. Kepit oli siistit, pistettiin vain 6kpl ja viimeiset haki itse, vaikka jättäydyin jälkeen. Hemmetin hyvä, kun tuo on tuollainen perskärpänen.
Sitten vielä mentiin kuviota, että keppien sijaan hypyt 3-1 vielä eri suuntaan, haku putkelle 7. Kutoshyppy, 8,, putken 11 pää. Sitten erinäistä kieputusta ja pyöritystä ja ohjaiskuvioita hypyillä, kunnes noutajasta loppui bensa. Se teki muuten hiljaa. Ja se teki hyvin.

Kida tuli Jetan jälkeen innosta kieppuen maneesiin. Likka haki 1-4 ihan ilman ongelmia, käskytin 1 hypyn luona. Hyvät tiet, joskin loppua kohden aloin itse himmailemaan ja liikkeeni pysähtyi usein, minkä takia linjat vähän lösähti. Kaikenkaikkiaan meno oli kuitenkin hyvää, haki kun sitä pyysin, muttei karannut väärille esteille vaan myös tuli lähelleni tähän kannustaessa.
Kepit on murhekryyni. Epätoivo iskee. Kyllähän se kepittää kun menen itse mukana, ja hakee kepeille tosi kaukaa itsenäisesti. Kaukopalkasta kuitenkin paineistuu, ja itse pujottelu jää, kun paimen vaan tekee stopin ja steppaa kuin valjastettu varsa paikallaan. Lopulta pistin palkan odottamaan 1 tai 2 pujottelun jälkeen, jotta saatiin pienet onnistumiset. Plääh.

Myö nähtiin muuten peuroja! Ne nökötti pellolla niin somina hämärtyvässä illassa.
Ja minulla on pikkueläin-kuume. Mutta onneksi varsin realistisella pohjalla.
Ja voin kertoa, että töissä on hiljaista ja tylsää, kun 98% porukasta on lomalla. Siksi kuvaton päivitys, tapan aikaa.

// Ainiin perkule. Ne tokot! Siis mehän tokoiltiin perjantaina!
Voittajaliikkeiden kokeilua. Aika hyvältä näyttää.
Liikkeestä istuminen, maahan ja seiso, done. Erottaa käskyt toisistaan, toimii ja pysyy. Tunnari, done. Kolme hakua tein n. 12 kapulalla, joka kerta toi oikean. Toki tämä on vielä vähän epävarma, ja mitä vaan voi sattua, mutta kuitenkin. Luoksetulo, done. Pitkään aikaan en ole tehnyt, ja ensin liike pissi kauniisti kintuille, kun neiti ensinnäkin a) hiipi pysähdysessä ja b) jäi seisomaan makuun sijaan. Muistuttelut, ja teki kuitenkin täydellisen luoksarin. Metallinouto.. half done. Hidas, mutta tekee kyllä. Kaipaa lisää nopeutta ja sellaista säpäkkyyttä. Hyppynouto, done. Tai oli kun viimeksi tehtiin. Ruutu, half done. Paikkaa naksuttelin, ja ihan hyvällä tahdilla tuo syöksähtää, menee maahan käskystä ja odottelee. Oliko ne siinä? Taisi olla.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Armaille lukijoilleni!


64 ilmouttautunutta lukijaa!
Ja kenties sellaisiakin, jotka eivät näy listassa?


24 754 katselua Suomessa!
Ja paljon muistakin maista (harmi, ettei kielitaidollani kykene pitämään englanninkielistä blogiversiota!)


26 036 käyntiä koko ajalla!


Mukavia kommenttejakin saa silloin tällöin!


Kiitämme karvaisten kanssa huomiostanne ja pyrimme pitämään blogia mielenkiintoisena, hauskana ja siistinä. Arvostan (ja uskoisin koirienkin tekevän niin, jos tajuaisivat bloginpidosta yhtään mitään) teistä jokaista ja annan teille virtuaalipusut.


Uusi ulkoasukin saapui ilahduttamaan kansaa oranssilla väriloistollaan. Positive-teksti pukkaa tulemaan tekstin alle, mutta lukekaa siististi, niin sen ei luulisi häiritsevän. ;)


Kiitos ja niiaus!

torstai 23. helmikuuta 2012

Normipäivä - esitelmöintiä lenkeistä

Karvatoff-eläin nököttää. Ja vähän karvaisempikin.

Treeneistä kertaaminen postaus toisensa jälkeen alkaa tympiä. Ne ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia, ellei tapahdu jotain maailmaamullistavaa niin hyvässä tai pahassa. Työpäivän aikana suunnittelin vähän muutoksia, mitä blogi voisi saada: ulkoasu on toki edelleen mietintäasteella toteutuksen kanssa, ja kuukauden koirakatsaus-päivitys on tulossa pitkästä aikaa. Myöskin eräänlaista testaus-osiota ajattelin pistää pystyyn, mutta tästä lisää myöhemmin..
Joka tapauksessa, aloin muistella myös päivitysideoita, joita sain taannoin. Auringon pilkahtaessa pilvien takaa aamupäivällä päätin, että treenipulinat saavat jäädä ainakin tämän päivän osalta. Me lähdettäisiin suosikkilenkilleni! Ja ottaisimme kameran mukaan.

Pakko myöntää, että metsiä samoava retki on huomattomasti mukavampi lumettomaan aikaan. Hanki aiheutti hikeä ja ponnistelua ennenkaikkea pienimmille nelijalkaisille, jotka upposivat hankeen päätään myöten. Tara sai vanhemman etuoikeudella kulkea perässämme valmiita jälkiä pitkin, mutta Kida mennä porskutti Jetan kanssa edellämme lumimassoja uhmaten.
Aikanaan kun asuimme Mukkulassa, ajoimme autolla aina tämän reitin varrelle, kun Niina asui nurkilla Maisa&Kira bordercollieiden kanssa. Minä rakastuin reittiin jo silloin, ja nyt asun ihan nurkilla. Ha! Yhden autotien ylityksen ja parin talon ohituksen jälkeen alkaa metsä, jota jatkuukin seuraavan tunnin matkan ajan. Ohitettuamme lasten leikkipaikan, tervehti meitä tämä luminen, kaunis maisema, jota pitkin polku pujottelee:



Pian saavuimme spurttipellolle. Lumettomaan aikaan Kida juoksee tätä ympäri kuin kohtauksen saaneena, mutta tänään se oli mahdoton tehtävä. Ähkimme hyvän aikaa pitkän, poluttoman pellon kanssa! Matkan varrelle mahtui kyllä naurua. Syksyisin pelto on varsin vetinen, mutta kesäisin se on parhaimmillaan. Pitkä heinä tuo oman osansa hauskuuteen, kun piilossa koirien on iiihana vaania ja syöksähdellä.
Hetken tarpominen takana...

... ja niiiiin pitkä edessä!

"Ei pysty mennään kotiin jooko"


Kun pelto on syrjäytetty, alkaa nousuvaihe. Metsä alkaa ja alkaa nousta heti ylöspäin. Metsäinen polku mutkittelee sammalikkoa (tai tässä tapauksessa lumen peittämää maata, puita ja kantoja) ja välillä kulkija saa suhteellisen tasaista maata jalkojensa alle. Aurinko nuoleskeli puiden latvustoja meidän kohotessa ylöspäin. Perillepääsy on aina yhtä hieno tunne: kallion huipulla on nuotiopaikka, jolta aukeaa näkymä puiden takana sinertävälle (tai siis.. näin talvella, valkoiselle) järvelle! Hetkisen levähdimme, valokuvasimme ja nautimme, kunnes palasimme samaa polkua takaisin pellon edustalle. Näillä hangilla uusien polkujen tekeminen on aika lailla yhtä turhaa kuin ympyrän juokseminen.





Palaaminen kotinurkille onnistuu kolmella tavalla: palaamalla pitkää peltoreittiä omia jälkiään pitkin, suuntaamalla pienemmän pellon ylitse samaan metsään, jonne joka tapauksessa päätyisi tai kulkeamalla teitä pitkin. Valitsimme tiet paitsi lumen, myös idyllin takia. Hiekkatie kuljettaa kulkijaansa suurten peltojen läpi, ja koko alueella on vain yksi asutus maalaismeiningin keskellä. Täällä tasamaalla on paitsi tilaa koirille riehua, myös Johannalle tiirailla tähtiä pilvettömänä yönä kaukoputkella. ;)




Idylli vaihtuu autojen suosimaan hiekkatiehen, kun palailemme kauniiden omakotitalojen ohitse kotinurkille. Tällä kertaa kulkeminen kaduilla oli jo oma urheilusuorituksensa, sillä katuaura ei ollut nähnyt tarpeelliseksi tulla huoltamaan katuja vielä neljäksi iltapäivällä. Mikäs siinä. Erähenkisyyttä, eikä mitään koroillasipsutusta asvalttia pitkin!

Tara vihaa luontoa.

Kävin tutkimassa toisenkin suosikkireittini, joka on ihana varsinkin kesäisin. Harmittelin kameran unohtumista kotiin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, samaltahan nuo metsät ja mannut näyttävät talviaikaan. Hemmetisti lunta ja piiloutuneita puita. Ehkä parempi kuvailla ahkerammin kesäkuukausina, jolloin reittimme pakahduttavat!
Talven huono puoli on myös se, että latuja on _joka_paikassa. Tietenkin niitä oli tälläkin reitillä, vaikka en edes tajunnut ajatella moista. Pienten rikollisten lailla hipsimme latupätkät (tai minä hipsin Taran kanssa, Kida hepuloi kaikki kintut huitoen eri suuntiin, peppu heiluen ja naama sekopäänvirneellä) ja huomasin peltoa pitkin kulkevan, vanhan polun painavan lumen keskellä. Hetken mielijohteesta suuntasimme tutkimaan tämän mysteerireitin. Se kulki pellon yli metsään, nousi vähän ylöspäin pujotellen kuusien lomassa. Polku haarautui pariin otteeseen, mutta perstuntumalla samoilimme eteenpäin mukavieraissa maisemissa. Metsässä nouseva kallio palautti minut kuitenkin kartalle. Täällähän minä olin valokuvannut kerran!

Oli lumista.

Joopajoo. Jatkoimme reittiä eteenpäin, polkuvalinnan piti olla varma. Kaatuneita puunrunkoja kivutessani yli kiittelin mielessäni, ettei kukaan oikeasti ollut mukana kameran kanssa... Neideille nämä rungot eivät tuottaneet tulosta, ketterinä ne loikkivat yli, jos eivät olleet liian korkeita. Siinä tapauksessa ali pääsee näppärästi.
Hetken päästä yllättävä tilanne saapui luoksemme: perkula, nythän se kallio vasta kohosi edessämme! Mikähän se aiempi sitten oli ollut. Ei muuta kuin ympäri ja ämmä ähkimään itseään uudestaan runkojen ylitse. Uusi yritys haarautuvan polun vastakkaiseen suuntaan, ja kas, palaamme takaisin tielle. Sen ylitse ja herttaisen pienen sillan kautta takaisin metsien siimeksiin. Kesällä tämä retki on ihanteellinen, sillä siellä odottaa hiljainen metsäranta. Talvisin toki tästä pääsee helposti heittämään lenkkiä jäälle, mutta kesä! Kyllä tuli tässä viimekesänäkin polskittua kuin lauma ankanpoikasia.

...Minun ei pitänyt puhua treeneistä. Puhumpas silti! Voivoi alkaa olla hyvässä hapessa. Kaukoja on tehty joka päivä, vähintään muutama toisto. Alkaa olla aika hyvät, kun otan niitä sängyllä tai agilityssä pöydällä, jolloin takajalat pysyy pakosta paikallaan. Perjantaina mennään ottamaan kunnon treeni tiimillä Johanna&Jetta, Viivi&Leevi sekä minä&Kida ja voihan huimaus, odotan tätä tosi innolla! Kiva nähdä välillä muitakin kuin vaan itseään peilistä. Johannan naamaan ei toki kyllästy. Perjantaina kuitenkin aion ottaa koko voittajan tehtävät, niin näkee, missä hapessa ne ihan oikeasti ovat. Uskoisin häiriön vaikeuttavan tunnaria huomattavasti, vaikka sen onkin nyt annettu muhia päässä hyvä tovi.
Agiakin mentiin tiistaina. Sellaista kivaa, lyhyttä rataa, joka Ninan mukaan "on liian helppo meille". Taisi vitsailla. ;) Kida toimi kuitenkin hyviä. Oli tiukkoja kurveja, ja olen saanut itseäni tsempattua: pari kertaa olin liian hidas ja kurvit lösähti väljiksi, mutta kun tsemppasin... Kida oikein ruopaisi maata, kun teki tiukkoja ysikytasteisia käännöksiä!
Aika superkepit tuli myös tehtyä! Kida kestää jo kaukopalkan, joten voin alkaa vaatimaan itsenäisiä keppejä. Nyt itsenäisiä olen tehnyt vinokepeillä, lähetyksiä todella onnistuneesti voin tehdä todella pitkän matkan päästä!

Kisakalenteriin on myös tullut päivitystä!

lauantai 18. helmikuuta 2012

TK2 Bordetella's X-Aida

Viimeaikaiset treenit ovat menneet ihan penkin alle. Kirjoitan niistä tarkemmin myöhemmin, videomateriaaliakin kun olisi, ja onhan ikävyyksien muistelu jälkikäteen huomattavasti kevyempää kuin samantien tykitettynä. Mitään katastrofaalista ei ole ollut, mutta sellaista ohjaajan keskittymiskyvyttömyyttä havaittavissa. Lähdimmekin tämän päivän kisoihin sen kummempia saavutuksia ajattelematta: TK2 toki siinsi silmissä, mutta viimekertaisesta oppineena hillitsin mieleni.

Olimme perillä Sysmässä jo kahdeksalta. Jetta starttasi neljän vastustajansa kanssa alokasluokassa, ja pieni stressi pääsi puremaan niin koiraa kuin ennenkaikkea omistajaa, ja oli "tyytyminen" kakkostulokseen. Johannalle kuitenkin kovasti onnea, sillä olette edistyneet Jetan kanssa tosi paljon! Ja rapsahtihan sieltä sijoituskin!
Heti alokkaiden jälkeen siirryttiin avoon. Otin Kidan jo hyvissä ajoin katsomoon rauhoittumaan, ja se todellakin oli hyvä päätös. Eipä tuo koira ole kisoissa ennen ollut noin rento, keskittynyt ja mukava. Toki parantamista on yhä (haluan sen keskittyvän vielä enemmän minuun ja vielä vähemmän ulkopuolisiin katsojiin)

Tuomarina Ossi Harjula

Paikkamakuu 10
Seuraaminen 9 - Paljon parempaa kuin viimeksi ainakin! Kuljin itse alusta asti hyvällä vauhdilla, topakkana. Kidan kontakti rakoili, mutta sentään se pysyi varsin tiiviisti eikä kertaakaan kiepsahtanut eteeni.
Liikkeestä maahanmeno 9½ - Epäilen, että puoli pistettä vei vähän alun seuruu. Ei paras kontakti ja keskittyminen.
Luoksetulo 8½ - Hyi. Tosi hidas ja ei pysähtynyt kunnolla (hiipi). Vauhtiin saattoi vaikuttaa vahvasti hallin outo muovimatto-pohja, joka ei ollut ihan omiaan hurjaan spurttailuun.
Liikkeestä pysähtyminen 9 - Seuruu oli tosi kiva, seisahtui vähän hitaasti. Ja ottipa tuo ihme harha-askeleen, kun yritti katseellaan tavoittaa tuttuja katsomosta. :'D
Nouto 9 - Hitaanpuoleinen, varmaan pohjan takia, mutta kiva. Alun perusasento ei ollut ihan suora.
Kauko-ohjaus 10 - TITTIDIIII! Tätä meinasin alkaa bilettämään kesken suorituksen. Noin se Kida kaket tekee!
Estehyppy 9½ - Alussa vino perusasento, hups. Sen minä vielä tein, koska neiti oli alkuun suorassa, sitten syystä X otin askeleen ja neiti meni vinoon.
Kokonaisvaikutus 9 - Jos niitä alun perusasentoja vähän kattelisi... :D

AVO1, 186,5P. sij. 1, KP, TK2!!!


Minä en uskonut voittoomme! Haaveilin hiljaa mielessäni sijoituksesta, koska olin jo radalla pullistellut ylpeyttä tuota koiraa kohtaan. Olo oli niin hyvä! Istuimme odottamassa palkintojenjakoa, ja kun ykköseksi ilmoitettiin "australianpaimenkoira", en vielä reagoinut. Aloin miettiä, että kuinkas monta muuta aussieta avossa olikaan. Eihän siellä ollut kuin yksi.. siis Kida...
"Kida nimeltään" kuului jatko, ja minun leukani loksahti auki. Treenikavereiden kannustamana oli hieno tunne hakea ruusukkeet, voittokulho ja kilpailukirje. Toteutin lupauksen, ja tarjosin juustohampurilaiset. Kidan ja Jetan ateriointi oli huvittava show, harmitti, ettei Tara ollut mukana nauttimassa voittoateriaa. Tapsa sai kuitenkin heti kotiin päästyämme privaattilenkin kanssani, heittelimme lelua hangessa, retuutimme, juoksentelimme ja sitten saapui kylään vielä äitini ja siskoni, jotka syöttelivät "unohdetun noutajan" täyteen maitorahkaa ja näkkileipää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Minä vihaan

TrrrT. Omistajalla paloi käämi.
Mutta omistaja on onneksi saanut syödäkseen neljä kappaletta herkullista tortillaa, niin pahimmat tunteenpurkaukset on ehditty jo unohtaa.

Tänään oli Korkeavireen hallilla treeningit. Sekopäinen omistaja, eli toisinsanoen allekirjoittanut, saapui hallille tunnin etuajassa. Minähän en voinut muistaa, että hallivuoro alkaa kello 13:15, vaan sehän olisi ihan yhtä hyvin voinut olla klo 12:00... Kotiin ei viitsinyt enää mennä, joten tuhlasin tunnin käyttämällä Kidan pienellä lenkillä, hakemasta lähikaupasta nakkeja ja jaffaa pahaan oloon (krapulaan) pahaan oloon (krapulaan)... Yhden aikaan sitten mietittiin, miksi minä siellä olen, minähän treenaan viimeisessä ryhmässä. Ilmeisesti aikaisin paikalle tuleminen, halu auttaa radanrakennuksessa ja koiran ylimääräinen treenaaminen pihalla eivät kuulu suomalaisten tunnetuihin sanavarastoihin.

Pienet kiukunpoikaset minä hautasin kuitenkin ja keskityin koiraan. Vaikka oma vireeni ei ollut täydellinen, Kida oli hauska. Teimme seuruuta, luoksaria, metskua, kakeja. Leikitin sitä ja napsin parit kuvat. Kun Tuuli saapui Chilan kanssa paikalle, lähdimme yhdessä lenkille ja Kida sai vihdoinkin tasoistaan riekkumaseuraa. Alkuun se komensi nuorempaa kovin pörheänä leikin lomassa, mutta pian ääni unohtui ja kaksikko keskittyi pinkomaan pitkin parkkipaikkaa ympäri. Tuntui hyvältä mennä halliin ensin pienelle puolelle, jossa otin itsenäisiä pujotteluja vinokepeillä ja yhdistin tokon seuruut agilityyn ja laitpoin neidin kunnolla hommiin. Ihan kelpo menoa, vaikka itse sanonkin.

Sitten pääsemme päivän pahimpaan osioon. Minä olen virallisesti ilmoiuttanut vihaavani belgianpaimenkoiria tästä päivästä eteenpäin. En ole koskaan tuntenut suurta vetoa niihin: kaikki tapaamani yksilöt ovat epäluotettavia, huonosti hallinnassa tai käyneet koirani kimppuun. Niiden olemus on kireä, koko tapa toimia on arveluttava ja parhaimmillaan omistajien tavat toimia ovat aiheuttaneet minulle epäluuloa. Eräs täpäkkä malinois narttu meinasi luoda uskoa rotuun mieleni sopukoissa, mutta tämän päiväisen jälkeen palaan taas tunnelmaan, että vihaan niitä. Hienoja ne ovat oikeassa hallinnassa, oikeassa työssä (painottaen sanaa työ), mutta.... niin. 
Radalla ollut belgianpaimenkoira syöksyi yllättäen väliaidalle kesken puomiharjoittelumme. Ennenkuin ehdin kissaa sanoa, se oli tullut yli ja oli nenät vastakkain Kidan kanssa. Kun näin, miten koiran niskavillat nousivat pystyyn, toimin salamannopeasti. Onneksi. Belgialaisen hampaat louskauttivat tyhjää, ja vaikka roikotin Kidaa ilmassa, se yritti parhaansa mukaan hyökätä kiinni paimeneeni. Kun lopulta belgialaisen omistaja sai sen pois kimpustamme, mieleni teki romahtaa maahan. Nina ohjeisti, ja tiesin minä itsekin miten pitää toimia, ja perkeleiden saattelemana poistuin hetkeksi ulos pihamaalle varmistamaan, että koira voi hyvin. Tuuli näki tilanteen ja tuli Chilan kanssa paitsi varmistamaan Kidan kohdalla, ettei se taas saa traumoja jäätyään syyttömänä koirahyökkäyksen kohteeksi, myös lohduttamaan minua kun itkin turhautumistani. Miksi minun valmiiksi muihin nuivasti suhtautuvaan koiraani hyökkivät päästään epävakaat eläimet, vaikka tuo ei mitään niille tee! Kesken treenien Kida tuskin koirakielellä huutaa solvauksia ja saa näin muut kimppuunsa.

Hetken lukon jälkeen ja minun rauhoituttuani Kida rentousui, leikki iloisen Chilan kanssa ja palasimme halliin. Teimme pienellä puolella viimeiset harjoitukset, odotimme hetken ja pääsimme itse toimeen. Nina vähän lääppi Kidaa yleisen harjoituksen vuoksi, ja sitten otimme kontaktipitoisen radan. Kummallakaan iloa tekemisessä ei enää ollut, ja halusin vain nopeasti kotiin. Ihan nätisti tuli tehtyä kaikki kontaktit, kepeille lähetykset, ohjaukset ja muut, mutta energisyys ja täpäkkyys puuttui kummankin toimesta. Ja liekö tuo ihmekään. Päivä oli ollut pitkä ja raskas. Kotona pääsimme kumpikin lepäämään, Tarakin kun oli päässyt purkamaan tarmoaan Johannan ja Jetan kanssa, kun kaksikko otti sen mukaan pitkälle jäälenkille tapaamaan paria koirakaveria.

Huoh. Ei taaskaan kuvia, anteeksi. En jaksa kaivella enkä muokata. En meinannut jaksaa tulla päivittämäänkään, mutta tulin sitten kuitenkin. Ärsyttää kun on sunnuntai, huomenna arki alkaa taas ja työt ja ei ehdi tehdä yhtään mitään mukavaa fiksuun aikaan, kun pitää istua pölyisessä varastohuoneessa. Onneksi sitten on taas viikonloppu. Ja tokokoe!

torstai 9. helmikuuta 2012

Liito taitelot

Vanha ulkoasu vielä sen hetken, kunnes saan oikeasti tehtyä uuden. Eihän tuota ulkoasua kestä kenenkään silmä katsella, hätistää vielä uudet mahdolliset lukijat tykkänään! Jätän kuitenkin tämän valkoisen taustapohjan läpinäkyvän sijaan, jotta tekstejä on helpompi lukea. Eikä huolta, pyrin tekemään uuden ulkoasun pikapuoliin, minua kyllästyttää tämä vanha.

Aloitetaan turinointi huumoripläjäyksellä. Eilen nauratin ihmisiä tarinalla, jota taas voi sattua vain koiraharrastajalle.. olenko muistanut blogiin kertoa aikaisemmasta noloudestani? Nännikumeihin liittyen? Jos en ole ja haluatte kuulla, huikatkaa.
Kuitenkin, töiden jälkeen kävin uimassa pitkästä aikaa. Itse toimituksessa ei ollut mitään erikoista, uikkaria päälle, uinti ja uikkaria pois. Olin saanut itseni jo puettua ja laittauduin kotiin lähtöä varten. Riuskasti kiskaisin kaulaliinan kaapista, ja jotenkin mystisesti takkini taskusta lensi suuressa kaaressa lihapulla keskelle pukuhuoneen lattiaa. Ihmisten töllöttäessä en voinut muuta kuin lausahtaa pokerikasvoilla "oho" ja noukkia herkun takaisin jemmaan. Rahanarvoista kamaahan se on! Olisi pitänyt pistellä nami itse poskeen, niin olisi saatu vielä enemmän puhuttavaa pukukoppiin...

Minä olen kyllä muutenkin ollut ihan sekaisin kuin seinäkello. Muisti on ollut sellaista päästäisen tasoa, eikä mikään tekeminen ole maistunut. Nyt olen alkanut päästä takaisin elävien kirjoihin (hurraa sille!), mistä kiittelen mukavia ihmisiä. Ilahdun aina, kun huomaan, että kaikesta ankeasta huolimatta minä en ole yksin.
Koiramaailmassa tämän sekaisuuteni saattoi tajuta siitä, että jotenkin unohdan ihan arkiasioita. Olin kuskaamassa juoksuisen Taran treeneihin ja kaikkea muuta älykästä. Onneksi havahdun aina viimehetkellä, niin ei tule niin noloa tilannetta aikaiseksi.

Viime tiistain agsailut suoritimme siis Kidan kanssa kaksin. Rata oli lyhyehkö, mutta se oli yhdistelmä kovaa vauhtia ja tiukkoja käännöksiä. Täydellinen harjoitus meille. Ennen omaa vuoroamme otin hyödyn irti Kidan innokkuudesta ja otin muutaman vauhti noudon ja -luoksarin. Vitsit miten kivat tuli! Oli niiiiiin tarmokasta ja vauhdikasta ja voi hyvänen aika! Agiliidoissa tämä mainious jatkui. Neitonen toimi todella hyvin, saimme tehtyä välistävetoja, persjättöjä, valssauksia ja takaaleikkauksia. Kepeille lähetykset oli hävyttömän hienot, sain irrota koirasta ja tehdä leikkauksenkin, ja silti meni oikeaan väliin ja keskittyi vain keppeihin. Sunnuntaina harjoittelen taas vinokepeillä itsenäistä kepitystä.
Nina kehuskeli Kidaa kovasti, ja kyllähän sitä sietääkin. Kovasti on kasvanut ja kehittynyt tässä viimekuukausien aikana!

Eilen, kun pääsin vihdoin kotiutumaan töistä ja uimahallista, vein neidit leikkimään hankeen sinne heitellyn nännikumin muodossa. Tara ja Jettahan olivat ihan sekaisin onnesta, Kidakin riemuissaan, mutta se hallitsee tuon onnensa hieman kahta edellämainittua asiallisemmin... Pimeässä metsässä nännikumi kuitenkin hävisi lumeen helposti, ja yhdellä heitolla tulikin varsinainen etsintäkarkelo. Hätistin koirat nuuskimaan esille uponnutta esinettä ja tarkkailin sivusta, miten kukakin suoriutuu.
Tara on hösö. Se haistelee ja on tehokas, muttei keskity. Se turhautuu, lähtee ihan eri paikkaan, turhautuu, palaa takaisin, viipottaa menemään häntä kopterin lailla heiluen. Löytää kyllä aikansa etsittyään ja rauhoituttuaan, mutta tällä kertaa ei loistanut.
Jetta on samantapainen kuin Tara, mutta lievempänä. Se myös turhautuessaan ennemmin lopettaa etsinnöt ja palaa luokseni.
Kida! Se nuuskutteli vähän, norkoili ja palasi luokseni. Hetken päästä se kuitenkin palasi etsintäpaikalle uuden käskysanan turvin, ja sen meno oli keskittynyttä. Se nuuski tarkasti, ei juurikaan neäänsä nostanut, ja olikin lopulta se, joka lelun hangesta löysi. Ilmeisesti tunnaritreenaus on jonkinlaista tulosta tuonut! :D

Anteeksi tämä kuvaton pläjäys. Olen tosi tylsä ja laiska. Ajattelin muuten tässä joku päivä alkaa toteutella taannoisia päivitysehdotuksia, joten (kenties) kevyempää luettavaa on tiedossa!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

-30

Pahoittelen vajavaista ja rumaa ulkoasua, uusinta käynnissä, mutta minulla ei ole aikaa hoitaa sitä yhdellä kertaa kuntoon... :-D



Kylmiä säitä on pidellyt. Tykkään pakkasesta, mutta tämä in jo vähän liikaa. Lähinnä sen takia, että treenaus ulkona on melkoisen ikävää puuhaa. Sroemt paleltuvat kuolioon, koirat nostelevat varpaitaan ja takapuolikin menee syväjäähän nopeasti, vaikka päälle on pungettu monenmonta vaatekerrosta. Koirien aktivoinnista on pitänyt huolehtia lähinnä sisätiloissa. Erilaiset temput, merkin opettelu ja herkulliset luut ovat pitäneet koirat tyytyväisinä, vaikka lenkitkin ovat olleet tavallista lyhyempiä. Jäällä olemme käyneet useasti virkistäytymässä (ja kuvaamassa!) ja ennenkaikkea Kida nauttii niistä reissuista ylitse muiden.

Muutenkin tuo pikkupaimen on ihan omaa luokkaansa pakkasensiedossa. Tara menee nyt yhdistelmällä lämpömantteli + tossut, sillä se osoitti paleluaan varsin selkeästi jäällä käydessämme. Kida menee nakuna. Se menee lenkit vapaana, säätelee kulkemistaan, ja nostelee varpaitaan vain vähän kun liike pysähtyy. Muuten se pinkoo, kierii, nauttii ja loikkii entiseen malliin. Eli koiraa en juurikaan voi syyttää siitä, miksi on treenattu laiskemmin. Ongelma olen minä itse motivaatio-ongelmieni kanssa.

Eilen kävimme ottamassa pienen tokotreenin parkkipaikalla. Projekti "koiran pää sekaisin" alkoi tästä. Kidalla oli toimintaa kokoajan, eikä se todellakaan osannut arvata, mitä milloinkin oli luvassa. Seuruutuksessa paljon pysähtymisiä, käännöksiä, temponvaihteluita, liikkeestä maahanmenoja ja seisomisia... Koira oli aika kiva, jotenkin minua ärsyttää mahdollinen keskittymiskyvyttömyys seuruussa, mutta Johannan mukaan kontakti ja meno näyttää ihan hävyttömän hyvältä. Ehkä siis kuvittelen. Toki alustakaan ei ollut paras mahdollinen vaan varsin liukas, ja vauhtinoudon treenaus jäi vähäiselle. Merkki on aika hyvin hallussa lyhyemmällä välillä, tunnari  onnistui kolme kertaa neljästä! Ulkona Kidan on vaikea keskittyä asiaan, ja se turhautuessaan nappaa kapulan  oman mielensä mukaan kummempia ajattelematta.

Eilen ostin kummallekin koiralle lämpömanttelit. Kidalla ne tulevat käyttöön lähinnä treenien yhteydessä, mutta Tara ilmaisi tarvitsevansa lämmikettä ohuen karvapeitteensä kaveriksi. Se tutisi kuin haavanlehti taannoisella kuvausretkellämme. Nyt on ollut noutajan hyvä kulkea somissa tossuissaan ja mustassa, komeassa manttelissaan. Ärsytti, kun kaupassa oli ihan koirieni väriset manttelit (punamusta & oranssiruskea), mutta oranssiruskeaa ei ollut oikeaa kokoa! Niinpä päätin, että Taran mustan voi koristella kaikenlaisella kivassa oranssisella...

Täällä juoksee kaksi koiraa: Jetta ja Tara. Kidahan tulee heti perässä... ja kisakalenterin suunnittelu on jännittävää puuhaa. Nyt varmuudella on peräti yhdet kisat, mutta katsoo mihin tuota neitiä ilmoittelisi (monikossa, kunhan neiti medi lopettaisi verentiputtelunsa!). Nyt keskitymme elämään tylsästi. Hurraa sille!

Loppuun ilostuttamaan muutama talvikuva.