keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Älä mulle niuhota!


Minullalla on ollut niin tylsää. On se kumma, kun perheen pää, perheen söpöin ja rakastettavin olento joutuu tylsistymään! Eläinrääkkäystä, josta sietäisi saada satikutia koko ihmispoppoon. Ruokaakaan ei saa kuin kahdesti päivässä: minusta kohtuullinen korvaus tästä mälsyyden määrästä olisi syöttää ylimääräisiä herkkuja pitkin päivää. Hihnanjatkeen äiti ja siskokin käyvät ihan liian harvoin. Heiltä tippuu aina ylimääräistä sapuskaa ja heidän silmissään minä olen suosiossa... ja ihmekös tuo, kun olen niin ihana.

Ihmisten manipuloiminen on suorastaan naurettavan helppoa, ja käytän tätä (tietenkin!) hyväkseni. Ei tarvitse kuin vähän katsoa kulmien alta, heilauttaa häntää vienosti ja kas, lämmin sylipaikka on taattu! Kida minua aina kateellisena mulkoilee, sillä silläpä ei ole häntää mitä heiluttaa, vaikkakin hurjasti viuhkova töpö näyttää asiansa sekin ajavan... ei ehkä hellyydenpuuskaa aiheuta, mutta pieni töpönvispauksen tuoma naurun määrä antaa sekin silityksiä enemmän kuin tarpeeksi. Ihme nuoleskelija, höh.

Valitukseni taidettiin vihdoinkin kuulla, sillä ensin pääsen lauantaina kunnon tehotreenille (kuntohan siinä meinasi loppua!) ja eilen uudelleen agiliidon pariin. Olin kyllä innoissani vielä mennessä, mutta vähän loukkaannuin, sillä minulle oli järjestetty ansa. Takakontin ritilä oli poissa, ja minut laitettiin lyhyeen hihnaan kiinni. No kyllähän tuo asia unohtui, hihna siis, ja kun emänteen kaveri Sulo-mittelinsä kanssa nousi autoon, minä halusin mennä tervehtimään. Ja kuinka kävikään! Melkein hirttäydyin loikatessani kontista takapenkille! Vääryyttä oli vielä se, ettei emäntä edes auttanut minua pinteestä!! Kida nauraa höhötti paikallaan, kun alistunein mielin, häveten, tyrmistyneenä, suorastaan loukattuna, kömmin takaisin takakontin puolelle.

Kostin tämän sitten! Treeneissä ihan piruuttani jäin kesken kaiken nuuskimaan maata, tolppaa, kesken hypynkin kielsin hyvien tuoksujen takia. En keskittynyt niin yhtään, olinhan loukattu. Naisihminen oli polttaa päreensä, ja minä irvailin takaisin. Mitäs kiusasi minua! Lopulta minua alkoi säälittää hänen epämääräinen yrityksensä olla kiinnostava, ja tein treenit kunnialla loppuun. Vähän laiskasti, tosin - älkää edes yrittäkö väittää, että vanhuus muka alkaisi näkymään! Minulla vain on kolmen viikon tauko takana. Minä en todellakaan vanha ole! Vasta kolme täytän! Vai oliko se neljä..

Kyllä kunnon koiran kostaa täytyy! Muistakaa se, kaikenkarvaiset lukijat, niin omistajatkin muistavat käytöstavat kiperän tilanteen tullen! Viimeistään pieni karkaaminen ja päättömästi juokseminen kisapaikalla tuppaa palauttamaan ihmiset maanpinnalle ja miettimään metodiensa toimivuutta meidän koirien silmissä.

Haukahdellen, Tara

3 kommenttia:

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.