perjantai 23. maaliskuuta 2012

Joskus hieman hävettääkin.. mutta onneksi hyvin harvoin!

Kuvaton päivitys, taas.


Tiistaiset agilitytreenit, nimittäin. Korvien aukaiseminen, mielen virkistäminen ja henkinen rentoutuminen ennen radallemenoa on suotavaa, jos ei halua nolata itseään ja kiusata koiraansa. Minä en tehnyt näin, anteeksipyyntö siitä koirille ja vähän ihmisillekin, kun meinasi pieni ärsytys näkyä muuallakin kuin mieleni sopukoissa..

Teemana oli kepit. Kekseliäänä ajattelin, että kuudella kepillä, koska ne menivät Korkeavireellä niin hyvin. Aloin sitten ihmetellä, miksi Kida tuli aina väärästä kohdasta ulos (jätti viimeisen pujottelematta) ja keksin vasta puolessa välissä treeniä, että meidän kepit eivät katkea parillisesti, vaan 5+7. Nina oli tätä ehdottanut jo alussa, mutta minä olin kuullut ihan väärin hänen puheensa ja vastannut vainb reteesti: "Kyllä me näin on treenattu!" Joo niin ollaan... kaukopalkalla... mutta tosiaan parillisella keppimäärällä......
Onneksi Kida ei ottanut nokkiinsa, vaikka pelkäsin sen paineistuvan pahasti törttöilystäni. 12 keppiä, vähän enemmän apua pujotteluun, mutta viimeiset 6kpl tulin jäljessä, ja K pujotteli hienosti kepit itse. Vaikka taisi se kerran fuskata.

Taralla taisi olla negatiivisia tunteita hampaankolossa minua kohtaan jo valmiiksi. Se aiemmin päivällä oli löytänyt ojasta ihanan aarteen - variksen jalan! Olisikin noutanut sen kuten rotuisensa kuuluu, mutta hän yritti nielaista herkun mahdollisimman äkkiä vatsaansa. Pienen ärjymistuokion pidimme toisillemme kadulla ja agilityssakin Tapsa näki parhaakseen komentaa minua niin, että näin punaista. Kyllähän sieltä tuli onnistuneita kepityksiä ja tuli niitä epäonnistuneitakin, joten ihan tyytyväinen kai pitäisi olla.

Lauran sanoja lainatakseni voisin minäkin ihmetellä "mihin olen sieluani myymässä". Etutassu pystyssä olisin mielelläni tunkemassa itseäni ties minkälaisiin koiraristiäisiin, seuran toimintaan, kilpailuihin, valmennuksiin, treeneihin ja leireille, valokuvaamaan ja koodaamaan, neuvomaan ja neuvottavaksi. Menoa ei haittaa edes lompakon ajatteleminen, joka kirkuu jo kauhuissaan kaikkia kuluja. Paitsi kisa-ja treenimaksut, innostuin myös kevään kunniaksi tilaamaan tuliterät, hienot canicross-valjaat, joiden luulisi sopivan paremmin kuin nämä nykyiset hiskivaljaat. Oma kuntoni kaipaa kohentamista ja tämä typerä työaika imee minusta mahdollisuuden harrastaa ihania, valoisia, pitkiä lenkkejä. Onneksi ei ole sosiaalista elämää pilaamassa tätä koiravoittoista menoa... ;)

Torstain hullutuksena oli luvassa hierontaa. Katri Ilves otti Taran ja Kidan hellään käsittelyynsä ja tarkkaavaisen tutkimuksen alle. Kida pääsi ensimmäisenä tositoimiin ja ennen hierojalle pääsyä kuljeskelimme hieman eläinkaupassa tavaroita tarkkailemassa. Kida käyttäytyi hienosti, ei haukkunut (mutta sen sijaan kerjäsi kyllä tuntemattomalta naiselta iihania peuranlihapalasia..) ja oli kovin utelias ennenkaikkea kaikkea ruokaa muistuttavaa kohtaan. Chila, joka oli ennen meitä hieronnassa, ansaitsi osakseen parit perkeleet ja ärinät - pitäähän nuoremmalle aina muistuttaa hänen asemansa.
Kida käyttäytyi kyllä niin hienosti. Yritäpä siinä lappuun kirjoittaa koiran luonteesta "vieraita kohtaan välinpitämätön" kun koira samalla tarjoaa kaukoja uudelle hierojalle, tutkii paikkoja innoissaan ja antaa jopa pusuja kesken hieronnan. Tirkistelyaukosta oli kiva tutkia samalla eläinkaupan toimintaa, kunnes uni lopulta alkoi viedä voiton hieronnan loppusuoralla.
Kidalla on yhä sama jumiongelma kuin viimeksi: lavat. Itsehoidoksi venytyksiä ja lämpöhoitoa ja uusi hieronta kahden viikon päästä. Hyvää palautetta Kida sai kehostaan kuitenkin noin yleisesti: se omistaa hyvän, maratoonarin rakenteen ja näin ollen timmit lihakset. Ostin matkaan myös kananrasvaa Kidalle antamaan vähän puhtia karvan uusimiselle.


Sitten aiheeseen TARA ♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ !!!!!!!!

Tarasta varoittelin jo etukäteen. Uskoin sen omaavan jumin jos toisenkin, onhan sillä rankka maxiura takana. Liikkeet olivat vähän lyhyet, mutta vasta hierontahan kertoo lopullisen tuloksen. Tapsa mennä kipitti innoissaan sisään kuin olisi muka käynyt useinkin paikalla, innostui hirmuisesti paikalla olevista nameista ja oli varma, että läpinäkyvä, nappuloita sisältävä laatikko on älylelu. Varsinainen älykkö olisi pitänyt ollakin, jos keksii miten nappulat tulevat ulos tiiviistä laatikosta. Tara yritti alkuun hiipiä karkuun, mutta sitten se lösähti selälleen maahan - kaikki tassut levällään, huulet lörpöttäen - ja kuorsasi menemään loppuun saakka.
Lopputuloksena.. ei mitään vikaa. Ei jumia, missään. Alaselkä oli vähän jännittyneempi, mutta se rentoutui tyystin hieronnan aikana eikä ollut merkittävää. Ihan oikeasti, mikä koira!

Kaikki pitävät Taraa aina jotenkin vähäpätöisempänä, koska se ei ole suuri, nopea ja säpäkkä, vaikka Tarahan on mitä uskomattomin otus. Se omaa luonnostaan hyvän noudon (anteeksi se metsämies, jolta vein hyvän koiran!), hyvän nenänkäytön (jota todellakin alan vihdoin viimein hyödyntämään!) ja hieroja oli aivan hämillään mitä kaikkea Tara on kokenut ja miten uskomattoman hyvässä kunnossa se on. Ikä ei näy missään ja Tara on niin luottavainen, höpsökkä ja iloinen. Kylläpä minulta vähän tivattiin, miksen ole käyttänyt Taraa jalostuksessa, vaikka "juuri tällaisia terveitä, hyväviettisiä koiria pitäisi käyttää". Niin... Silloin aikanaan ajatus kahdeksasta Tara-juniorista tuntui vaan melkoiselta haasteelta. ;D

Viikonloppuna on luvassa tokotreenejä, yhteislenkkiä ja kainaloittain nukuttuja päiväunia - niistä myöhemmin!

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Ilotreenit

♥♥♥♥♥ Kida ♥♥♥♥♥

Kida lähti autoon istumaan siksi aikaa, kun tuurasin agiliitäjäisissä ja tekaisin ryhmätreenit. Tötterökorvat höröllään se hissuksiin nökötti auton takakontissa, valmiina toimintaan, mutta kärsivällisesti pyytelemättä sitä. Kida oli jotenkin superkiva, kaikinpuolin, eikä ketutusasennetta ollut havaittavissa.
Se pomppi kuin paraskin vuoripeura päästessään lopulta ulos, ja pissitysten jälkeen menimme maneesiin.

"Jos olet aloitteleva kouluttaja, palaa perusasioihin. Jos olet kokenut kouluttaja, palaa perusasioihin."
Nämä Tommy Wirenin sanat olivat minun ja Kidan teemana tänään. Olin jo väsynyt, mutta halusin reippaat, onnistuneet, iloiset tokoilut alle. Ja koska joskus täytyy palata perusjuttuihin pitääkseen rakennuksen vakaana ja voimakkaana, oli treenin kulku selvä.

Otin pikkuneidin ilon irti ja treenasimme heti alkuun ruutua. Ensin sitä menoa ja meininkiä. Lelu ruudussa odottamassa ja palkkausta. Kida on keksinyt juonen hyvin, ja kun otin loppuun kokeenomaisen ruudun valtavalla  repimispalkalla höystettynä, liike meni aivan nappiin.
Metsku on ihana. Paitsi kun sitä pitää kantaa. Se tuijottaa haltioissaan kapulaa, sinkoaa hakemaan sitä ja ottaa suuhunsa... ravaa kapula suussaan ja sitten joko a) palauttaa tai b) pudottaa. No, nyt se sentään taas jo koskee siihen! Metskutreeni oli lyhyt ja täynnä iloa ja päätimme sen tietenkin onnistumiseen. Ja olihan tämä ihan tyhmä' tehtävä kun suu meni täyteen hiekkaa. :(
Istumisen harjoittelua ihan perustasolta. Laskeutui ihan pyllylleen eikä liikahdellut. Olin todella tyytyväinen. Myös kaukoja tehtiin varmalla onnistumisprosentilla itseluottamuksen nostattamiseksi.

Paitsi että Kida oli treenatessa ihana, iloinen, huippu ja niin söpö, olin pakahtua ylpeydestä myös maneesin ulkopuolella.

1) Sen iholle tuli kaksi pörrökarvaista pystykorvaa uteliaisuudesta nuuskuttaen, mutta neitipäs ei piitannut. Se näytti hitusen ahdistuneelta toisen nuuskiessa takapuolta ja toisen naamaa, mutta luikahti vain luokseni hakemaan kontaktia. Uroksen säilyttäessä pyllykiinnostuksen äyskähti Kida kerran varoittavasti (kuten nartulla on lupa tehdäkin), mutta tuli liki ja perusasentoon, kuikuillen välillä koiria uteliaana. Helpottavaa minulle kaikkien sessioiden jälkeen.
2) Se ei haukkunut ihmisille, vaikka juttelin heidän kanssaan, tulivat lähelle ja muuta. Keskittyi minuun. Kelpo kelpo tyttö.

Kida on muutenkin sellainen, että ensin vieraat haukutaan, sitten ei huomioida ja lopuksi annetaan silitellä ja rapsuttaa. Tuntemattoman kanssa tuo lähtee leikkimään ja namilla näköjään tokoileekin: Nina näytti itse Kidalla vinkkejä minulle, ja hyvinhän likka toimi. Se myös oppii tuntemaan ihmiset hyvin ja nykyisin hakeutuu Ninan luokse, kerjää Sandralta ja muutenkin oppii muistamaan nopeasti ihmiset, joiden kanssa pyörimme. Paitsi Tuuliin kestänee ystävystyminen kauemmin, vaikka Tuuli omistaakin iiiiihanan Chilan - mokoma ihminen tulkee aina iholle, vaikka Kida niin kovasti yrittää komentaa pysymään kaukana. ;)

Minä tykkään näääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin paljon minun punavalkoisesta, tötterökorvaisesta, töpöhäntäisestä paimenestani.
Tykkään näääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin paljon myös noutajastani, joka vietti vapaapäivää. Tara on maailman paras vieruskaveri: se fiilisteli viikonloppuaamut ihan huolella, kun ei ollut kiire nousta, sai körmytä kainaloon tuhisemaan ja nukkua päikkäreitä yhdessä.

Torstaina on kummallakin neidillä hieronta. Näyttää siltä, että saimme vihdoin Pätevän "omahierojan", jolle ensimmäistä kertaa menemme nyt näyttäytymään.
Kilpailukalenteri päivittyy myös tiuhaan tahtiin aina kun keksin uutta päidemme menoksi...
Enpäs muuten vielä tarjonnut kevyempää kuvavideo-postausta. Minun oli vaan pakko päästä hehkuttamaan Kiisseliä.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Päteväiset treenieläimet

Viikonloppu meni taas lujasti treenatessa.

Ilmoitettakoon ensiksi, että Kidalla on heti kesän aluksi tiedossa BH-koe. Myös silmätarkin päivämäärää on lyötynä lukkoon. Luonnetestiäkin luvassa kesäksi. Oikea virallisuuspläjäys 2012!
Unohtamatta tietenkään kisakalenteria, joka täyttyy uhkaavasti päivä päivältä...

Itse treeneistä on aika hyvää sanottavaa. Perjantaina Kidalla alkaa kevyt evvvk-asenne paistatella, joka kielii vain ja ainoastaan yksistä asioista - juoksuista. Tämä veemäisyys pääsi oikeuksiinsa heti ensimmäisenä Jetta-raasua kohtaan, kun Kida oli sitä mieltä, että voi nurrata Jetalle ilman pätevää syytä. No ei voi. Perjantaina Kida oli vielä tosi kiva, kun tehtiin tokoa löytyllä seuranamme myös Viivi Leevin kanssa.
Palattiin perusasioihin pitkästä aikaa. Kontaktin naksuttelua, josta seurasi tosi kiva, tiivis seuruu. Ruudun paikan naksuttelua, perusasennosta palkkausta. Tunnari neljällä kapulalla ja loppukevennykseksi ohjatun noudon aloittelua.
Taralla ALO-juttuja. Seuruuta (jossa kontakti on hyvä, mutta kovin väljäää toiminta on), perusasentoa (toimii pienellä käsiavulla), luoksetuloa (pari kertaa varasti, muuten hyvä) ja liikkeestä maahanmenoa (hyvä, vaikka alkuun laskeutui jäljessä käskystä).
Hyvät treenit kruunasi lenkki löytynmäen metsissä! Kida viipotti ja spurttaili Leevin kanssa, ja parit kerrat yltyi tuohtuneeseen haukkumiseen, kun mies "röyhkeästi" vastaa aina Kidan kimakkaan kiljahdukseen. Ja sehän on järkyttävää.

Lauantaina Asikkalassa otettiin agia ja tokoa. Rata jonka tekaisin oli simppeli, muutamat tiukat kurvit ja haltuunotot, kontakteja oli vain keinu. Kidan evvvk-asenne oli huipussaan. Korvat olivat kateissa, haukahteli, katseli yleisöön, mutta kuitenkin myös teki. Hieman hitaanlaisesti tosin. Ihan nätit radat sai aikaiseksi, namialustan avulla itsenäisien kepityksien treenausta myöskin lisäksi. Taran kanssa rata pariin kertaan, teki huisin hyvää jälkeä. Myöskin takaaleikkaus kepeille sujui taitavasti.
Kidan kanssa myös ruutua (teki todella hienosti! Rajojen erottuminen hiekassa selvästi auttaa... ;D), seuruuta ja yhdistettyä toko+agility treeninkiä. Metskukin palautui hienosti! Alkanut yäkmetskuiik-vaihe päästää otteestaan.

Sunnuntaina Korkeavireen hallilla touhuamista. Tara aloitteli pihalla tekemällä alojuttuja, taso aikalailla samaa kuin aiemminkin. Kyllä se siitä! Kakkosradalla lämppäsin muutamassa hypyllä, otettiin sylkkäriä ja ihan peruskieputusta. Radalla se kävi viimeisenä, pariin otteeseen rata läpi. Sai pitää hirmuvirettä yllä, sillä hajut meinasivat kiinnostaa työntekoa enemmän. Tuli superkepit kaikkine murinoineen, mistä riemuttiin!
Kidalla asenne tekemiseen oli hurjasti paljon parempi. Se teki itsenäiset kepit!!! JAHUUUU! Tosin vain 6kpl, mutta teki silti! Myös hypyn kanssa!
Radalla oli myös hitsin kiva, energinen ja tehokas. Puomin kontakti meinasi jäädä kun tuli vinosti. Tiukkaa 360 asteen kurvia tuli tehtyä yhdellä esteellä, parani kokeilu kokeilulta.

Agin päätteeksi Nina katsoi tokojuttujamme. Oikein hyvä laama-asenne oli tekemiseen... Mutta näkyipähän kaikki virheet kaikessa rujoudessaan. :-D Liikkeestä istumiseen saatiin vinkkiä, nyt Kida huijaa eikä istu kokonaan pyllylleen. Vinkin avulla tulikin hienot istumissuoritukset. Kaukoissa Ninan mielipide oli, että vaatii vain lisää varmuutta, muutoin ihan ok. Kida esitti hienon metskunpidon, mutta pohdimme josko pienemmän metskun ostaminen voisi tehdä esineestä vieläkin ihanamman... ostoslista käteen. Pitää kyllä aika-ajoin käydä fiksumman katseenalla tuomiota kuulemassa!

Todella tylsä treeniselitys-päivitys, lupaan korvata tämän kevyemmällä video+kuvia postauksella. *häpeää*

torstai 15. maaliskuuta 2012

Synttäriarvonta!

Tämän päivän asiapitoiseen blogipäivitykseen pääset tästä!

Koska Redtollingin 3-vuotis syntymäpäivä lähestyy, laitamme pystyyn synttäriarvonnan hieman etuajassa!

Osallistujien kesken arvotaan 1kpl Kong classic-lelua ja 1kpl ZiwiPeak Good Dog Kala+Peura makupalat (85,2g)!


Arvontaan on aikaa osallistua 15.4.2012 saakka! Kommentoi alle nimesi ja sähköpostiosoitteesi. Voittajalle ilmoitetaan blogissa arvontapäivänä ja henkilökohtaisesti sähköpostiin! Onnea arvontaan!

Monen päivän turinat

 

Olen kirjoittanut tätä tekstiä viikon verran. Mutta aina tulee lisää asiaa, ja minä jään auttamatta jälkeen kuvia ja videoita muokatessani. Laitan siis sen hauskemman materiaalin erillisenä päivityksenä, jotta pääsisin etenemään ilman romaanikirjoituksen mittaista päivitystä...

Ennenkaikkea minua ilahduttaa treenit, jotka tekaisimme jäällä yhdessä Johannan&Jetan sekä Viivin&Leevin kanssa 9.3. Vaikka ruudun harjoittelu ei onnistunutkaan tuulen takia, joka heitti ruutuani ihan miten sattui, oli muilta osin työskentelyhetkemme erittäin mukava ja antoisa. Ruutu on tällä hetkellä se ainoa liike, joka vaatii kunnollista lisäpuurtamista ennen voittajaluokkaan astelua.

Tunnari tehtiin kolme kertaa kokeenomaisesti. Ensimmäinen kerta oli nappisuoritus. Upeaa nenänkäyttöä ja palautti ihan oikean minulle. Toisella kerralla suu kävi maistamassa väärää, mutta toi kuitenkin oikean minulle. Uusimme vielä kerran, jolloin tuloksena taas nappisuoritus. Kyllä nännikumi lensi ja riemu oli katossa!
Luoksetulo oli hyvä. Ei hiipimistä, reagoi heti ja oli hyvä.
Liikkeestä istuminen oli vähän jännä. Ensin sekoitti makuuseen, ennenkuin tajusi ahaa-elämyksen.
Seuruuta otettiin niin normivauhdissa, hölkässä kuin hiipien. Peruutuskin livahti mukaan. Oli hyvin kuulolla, vietikäs ja erittäin kiva. Käännös hölkäten oli alkuun outo ja luiskahti eteen, ennenkuin tuli kympinarvoiset kääntymiset.
Kaukoissa ensin liikahti s-m vaihteessa, mutta parin toiston jälkeen alkoi tulla hienoja. Muissa vaihdoissa ei ongelmia.
Metallinouto oli paljon parempi. Toi laukalla ja ei säätänyt. Paitsi kun tein paria vauhtinoutoa niin pudotti peijakkaan kesken matkan.
Kokeilimme myös merkkiä. Ei meinannut alkuun muistaa homman nimeä, jäi puoleenväliin matkaa ja tarjosi maahanmenot, istumiset ja hyvä ettei kierimään alkanut. Lopulta juoksi merkille ja sain naksautettua, sitten muistikin homman oikein hyvin.

Ennen treeniseuramme saapumista otin tokoalkeita Taran kanssa. Perusasentoon hakee hyvin ja seuruun kontakti on loistava. Neiti kulkee kylläkin liian kaukana minusta, mutta noutajan kohdalla en rokota pikkuasioista. Käännöksissäkin pysyi hyvin mukana, kun kokeilin ilman imuttamistakin. Myös jäävät toimii hyvin, vaikkakin seisomisjäävässä pelaankin varman päälle. Luoksetulo on tosi kiva ja näppärä, Tara pitää siitä liikkeestä! Paimentreenien ajan Tara odotteli autossa ja kävin hakemassa sen mukaamme, kun lähdimme jäälle vielä lenkkeilemään.




Jäälenkki oli mukava. Ainoa miinus oli Jetan provosoituminen Taran "pysy kaukana perseestäni!"-älähdyksestä Leeville, jonka ansiosta pientä oranssia pöllyytettiin pieni hetki. Haavoja ei onneksi tullut, eikä nuoruudessaan kovastikin ärhennellyt Tara ottanut nokkiinsa pienestä riidasta. Kidaa tilanne jännitti enemmän, mutta onneksi Jetan sijaan oli toinenkin leikkikaverimahdollisuus. Yhtä suuri ja valkoinen, mutta tämä juoksi karkuun. Ja hippasleikki on kivaa.

Alkuun Kida nenä nyrpistettynä louskutteli Leeville kovasti. Tuntui myös hämmästyvän, kun Leevi louskahti takaisin, muttei mitenkään aggressiivisesti. Puoleenväliin matkaa piti tätä toimintamallia kummastella, mutta sitten ilo vain repesi. Leevi-parka joutui toden teolla keskittymään kinttuihinsa, kun karvaton broileri alias torpedo alias Kiituri-Kiisseli pinkoi Leevin perässä, näykkäisi välillä haukahtaen kylkeä kuin huutaen: "Hei, mies! Juokse kovempaa!"

Illalla saimme tekstarilla ei-niin-mukavan-yllätyksen, kun Leevi-paran turkista oli löytynyt täitä. Ulkoloishäätö laitetaan niskaan, mutta onneksi minkäänlaista kupsutusta ja kutinaa ei ole näkynyt. Jos Kidaan on yksikään täi tullut, on se varmaan loikannut laskuvarjolla alas kyydistä mahdollisimman nopeasti, kun on tajunnut millaiseen karvattomaan maahan on laskeutunut...

11.3 tokot hieman palauttelivat ikävästi maanpinnalle. Tai ei maanpinnalle, mutta ne eivät menneet niin mainiosti kuin aiemmin.
Seuruu oli nättiä minun jäykkyydestä ja kompastelusta huolimatta, ja muutama tosi hieno ruutu saatiin aikaiseksi alun säädön jälkeen (Kida oli iiiihan varma, että nyt tehdään merkkiä, eikä tajunnut miksi tämä kartion taakse meno muka väärin olisi).
Toinen tosi kiva oli zetan harjoittelu. Kaikki jäävät menee hienosti, eikä tuo piittaa vaikka kävelisin Kiinaan ja takaisin. Myös nouto on kiva, kun käytössä on puinen kapula. Metsku oli taas jotenkin ihan liian vastenmielinen: sitä ei voinut pitää, ei kantaa. Se oli niiiin epätasapainossa, kovasti neiti hamusi sitä suuhunsa, mutta ei kun ei. Lopulta jo vähän suutahdin ja nostin vaatimusta, jolloin saatiin pari noutoa tehtyä.

Tunnaria taas. Nyt tosin tunnarit eivät olleet niin hajuttomia kuin kilpatilanteessa, mikä selvästi hämäsi. Unohdin keittämisen tykkänään ja otin riskin. Maistelua oli enemmän, kerran toi väärän, mutta lopulta teki pari aivan oikeaa ja hienoa palautusta.

Kaukoissa sääti eniten. Se venyttää takajalkansa seisomaan noustessa niin äärirajoilleen, että maahanmeno paikallaan on suorastaan mahdottomuus. Panostin tähän, että nousi ylöspäin, ei eteen. Kyllähän ne onnistuneet tuli, vaikkakin meno oli varovaista. Osaksi epävarmuuden takia, osaksi minun kireyden, vaikka kehuen palkkasinkin jokaisesta oikeasta liikkeestä. Olipahan neiti kuitenkin iloinen, kun treenien päätteeksi suuntasimme vielä lenkille löytynmäen metsiin. Hepuloi pienenä pallona eteenpäin kiitäen, leikki Jetan kanssa, porhalsi ja spurttaili. Kida on niin ihana riekkuessaan! Tulee itse niin hyvälle mielelle. Ja ihana se oli illallakin nukkuessaan kaikki jalat kattoa kohti osoittaen sohvaan nojaten.

Kävimme viimeviikolla lenkillä kolmen koiraneidin kanssa, minä yksin ylhäisen seurani kera. Tai siis, joka päivähän me lenkkeilemme sen kolme-neljä kertaa, mutta ei jokainen niistä ole millään muotoa blogimaininnan arvoinen. Valokuvaaminen auringonpaisteessa oli taivaallista jäänpinnalla, ja koirat hepuloivat kaikki ihan tohkeissaan. Tara intoutui leikkiin, Kida oli silkkaa riemua, Jettakin loikki tavalliseen tapaansa. Nyt Kida on kieriskellyt ja toikkaroinut vähän eri syystä: turkissaan täitä kantanut Leevi antoi viikonloppulahjaksi tytöille ulkoloishäädön. Varsinkin Kidaa kohtaa kutittavat pirusti ja paras tapa päästä ikävästä tunteesta on pyöriskellä nähisten kylmällä lumella. Vaikka pyöriihän tuo aina, päivästä ja kutinoista riippumatta.

Kävimme tiistai-iltana treenaamassa omien epiksien tiimellyksessä agilityn saralla. Hauskinta oli, että minä menin radalla siihen tutustumatta. Oli niin hoppu lämmitellä koiria, toimia ratahenkilönä ja vielä viipottaa estekaluston seassa. Avasin ratatyöskentelyn yhdessä Jetan kanssa ensi kertaa! Meillä meni hyvin, ohjaaminen sujui, Jetta oli innokas ja kahmi kaksi puhdasta rataa. Tai palkkasin toisen radan puomilla, joten siitähän tulee hylky, mutta noin muuten. Innokasta innokkaampi Kida kahmaisi sekin vauhdikkaan ja hyvän nollaradan, mutta kakkosradalla oma väsymykseni näkyi typerinä virheinä ja aiheutti pari virhetilannetta. Ei kannata pysäyttää liikettään takaakierrolla, koirahan voi hypätä vaikka väärältä puolelta. :D Antoisaa ja kivaa silti, enkä voi olla kehräämättä iloisena saamastani palautteesta!
Tara jäi epiksistä kotiin, koska luvassa on tälle viikolle vielä kaksi treeniä, lauantaina ja sunnuntaina.

Viikontakaisen mahtavan metskun jälkeen päätti Kida, että metsku onkin ihan tyhmä. Se alkoi inhota esinettä todenteolla, ja nyt olemmekin keskittyneen kovasti sen tekemiseen aamu-ja iltaruoan yhteydessä. Lopputulos lienee sama kuin tunnarin kanssa: ensin ei meinaa haluta, sitten hätäilee saadakseen ruoan ja lopulta alkaa rakastaa koko liikettä. Ja koska Kippura rrrakastaa puukapulaa, metskukin aiheuttaa ennen heittovaihdetta riehakasta pomppimista ja innostusta.
Sen sijaan Taralla ALO-liikkeet ovat hyvin hallussa, ja kesällä se pääsee kokeilemaan taitojaan ainakin möllikisaan.

Heitetään vielä loppuun, että kävin eilen kuuntelemassa Tommy Wirenin koulutusluentoa. Inspiroivaa kuunneltavaa, ja sain hurjasti toteutuksen arvoisia ideoita! Olenkin jo kauan kaivannut pieniä projekteja arkielämää värittämään, ja nyt keksin niitä sekä Taran että Kidan "päänmenoksi"!

Hyvää huomenta ja hauskaa loppuviikkoa kaikille!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tämä, jos mikä, on tokoinspiraatio

Nyt minä sen päätin. Kida starttaa voittajassa maaliskuun lopulla. Kaksi viikkoa aikaa hioa viimeinen liike, ruutu, minun silmääni täydelliseksi. Kaksi viikkoa aikaa saada metsku olemaan vieläkin hauskempi. Helppo homma, eikö se niin mene - vaikka kisoissa emme pärjäisikään, sitten se on aloitettu. Ihan huimaa tajuta, että olemme näin pitkällä. Vielä huimempaa on tajuta, miten pitkällä minä itse olen, ja miten olen koukkuuntunut tähän lajiin. Minun ei pitänyt edes kiinnostua tokosta, nyt mieleni ei muuta halajakaan kuin tehdä, treenata, onnistua!

Kaiken tämän innostuksen lisäksi katselin youtubesta videoita muiden EVL-suorituksista. Älyttömän vahva innostus täytti mieleni. EVL-liikkeetkin ovat hyvässä tilanteessa. Liikkeestä jäävät on ok, merkki pitää vain opettaa vahvemmaksi, nyt sitä on tehty aika laiskasti. Hyvä ettei kehoni alkanut tärrätä tästä huimuuden tunteesta kun mietiskelin, että hyvällä säkällä kilpailemme EVL:ssä loppuvuodesta!

Pohdiskelin Taran tokouraa, mutta mielsin, etten minä Taran kanssa. Kyllä se oppisi ja minä jaksaisin opettaa, mutta meillä on ihan erilaisia suunnitelmia Tapsan vanhuuspäiville. Tokon sijaan se pääsee toteuttamaan itseään "omissa hommissaan". Nome ja mejä ovat listalla ainakin harrastemielessä. Nenänkäyttöä, vapaata ja itsenäistä työskentelyä, ne ovat lajeja, joita Tara rakastaa! Agilityakin tuo varmasti jaksaa vielä paahtaa useamman vuoden, mutta aion tehdä sitä puhtaasti noutajani ehdoilla. Se ei kuitenkaan ole tolleri kevyimmästä päästä ja nivelet ovat varmasti koetuksella.

// Höh, sensuurikin piti laittaa peliin loppuun, ettei tekstiäni vaan ymmärretä väärin.
Pitäisi hankkia päiväkirja.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Rotu takaa menestyksen - vai meneekö se sittenkään niin?

Eilisen agilityhuuman jälkeen alkoi taas tylsä arkielo. Aamulla herätään kesken makoisien unien töihin, ja harmaiden työpäivien jälkeen lenkki koirien kanssa piristää mukavasti. Lenkin tiimellyksessä on hyvä päästää ajatus valloilleen, ja niin kävi tänäänkin. Aloin pohdiskella erästä ilmiötä, joka tuli tutuksi alkuun hevosten kohdalla (enemmän yksilökysymyksessä kuin rotu), mutta jota olen pongaillut nyt enemmän koirien parissa.

Olettavatko ihmiset tietyn superrodun perusteella nousevansa tähtiin?

Harrastajien (puhumme nyt lähinnä agilitystä ja tokosta) huulilla tuntuu olevan neljä rotua maxikorkeuksissa. Ne ovat bordercollie, belgianpaimenkoira, australianpaimenkoira ja australiankelpie. Superrodut, jotka ovat paitsi kauniita, myös älykkäitä, kestäviä, nopeita ja hyvin oppivaisia. Ei ole yllätys, jos agilitykisoissa on ilmoitettuna kymmenen bortsua: yllätys olisi, jos niitä ei olisi. Niitä löytyy huippuharrastajilta, ja niiden maine on usein parempi kuin itse tasavallan presidentillä.Näyttää melkein siltä, että muunrotuisten koirien omistajat uskovat, että näillä roduilla maine on taattu. Nousu tähtiin on vain ajan kysymys. Toivon kuitenkin, että ihmiset putoaisivat maahan, ainakin kahden eri informaatioläjäyksen turvin: 1) Ongelmat johtuvat yleensä ohjaajasta itsestään ja 2) rotu ei välttämättä sovikaan juuri sinulle.

1. Ohjaaja on koirakaksikon perusta. Suurinosa radalla tapahtuvista virheistä tai koiran ongelmista johtuu ihmisen  virheistä, mokista tai hassutteluista. Kun epäonni tuntuu seuraavan perässä, tai kun tie tähtiin onkin kivikkoisempi kuin on luultu, kääntyy nyrpeä katse usein piinaamaan maassa lekottelevan koiran selkää. On helpompi syyttää koiraystävän rotua tai persoonaa hankaluuksista, kuin todeta, että toisinkin olisi voinut tehdä.
Toko on yksi hyvä esimerkki. Lueskelin erään kerran koiralehteä, jossa oli esittelyä toko. Kyseessä taisi olla peräti "Koiramme". Tämän esittelyn yhteydessä heitettiinkin niin kulunut, mutta aina yhtä pätevä kysymys: miksi keksiä pyörä uudelleen, kun joku on sen jo tehnyt? 

Aloitteleva harrastaja olettaa usein tokon olevan kuin istumaan-opettelua. Muutama toisto, tarpeeksi nakkeja, ja tehtävät sujuvat kuin itsestään. Ratsastusmaailmassa yksikään laji ei ole itsestäänselvyys tavoitteelliselle kilparatsastajalle, mutta koiramaailmassa ihminen onnistuu hyvin usein uskottelemaan selviävänsä itse kaikesta, vaikka lajituntemuskin on mahdollisesti hyvin hatara. Koulutustilaisuuksiin ja kursseille meneminen tuntuu turhalta esteeltä ylitettäväksi, vaikken usko, että kukaan huippuvalmentaja olisi itseoppinut. He kaikki ovat varmasti käyneet alkeiskursseja, monet varmasti jopa perus arkielämän tottelevaisuuskursseilla. He ovat oppineet muita, imeneet tietoa ja sittemmin soveltaneet tätä käytännössä. Tokkopa kukaan olisi huipulle kavunnut ilman tukea ympärillään.

Miksi potentiaalinen australianpaimenkoirani on edistynyt huomattavasti hitaammin kuin sylikoiran maineessa elävä pomeranian? Tai miksi novascotiannoutajani starttasi virallisessa agilitykisassaan vasta kuuden ikävuoden lähestyessä, kun pomeranian taas olisi jo valmis, mikäli säännöllinen treenaus olisi mahdollista? Kyse on minusta itsestäni. Taitoja ei opita itsekseen, vaan niitä täytyy maistella ja tunnustella. Liian usein asiat opitaan kantapään kautta, hitaammin kuin toivoisi. Kun katson itseäni peilistä, totean suurimman muutoksen tapahtuneen kyvyssäni lukea koiria. En ole lukittuna enää yhteen tiettyyn koulutusmalliin ja luonteenpiirteeseen, vaan olen oppinut soveltamaan oppejani, tarkkailemaan koiraa ja luomaan tehtäviä, joilla juuri kyseisen yksilön on helppo omaksua asiat. Huomaan Kidankin oppimisen kiihtyneen tasaisesti: se on ollut täysin kytköksissä siihen, kuinka minä itse opin ja muutun pätevämmäksi. Olen äärettömän paljon osaavampi nyt, kuin mitä olin esimerkiksi kaksi kuukautta sitten.

2. Otan esimerkiksi belgianpaimenkoiran, vaikka mielipiteeni ko. rodusta onkin varsin negatiivinen. Ja ehkä se onkin hyvä. Noin puolet tapaamistani koirista ovat olleet harrastajilla, noin puolet kotikoiran virkaa huolehtimassa. Eikä tapaamiani yksilöitä kykene sormin laskemaan, joten kolmen koiran marginaalista emme tällä kertaa puhu. Niistä yksikään ei ole ollut samanlainen kylmähermoinen, työhönsä täysillä panostava superkilpailija, joita näkee youtuben videoissa. Silti ihminen, joka haaveilee menestyksestä, ottaa kyseisen koiran vain niiden argumenttien perusteella, että se on oppivainen ja potentiaalinen. Oletetaan, että nämä superrodut ovat yksilöitä, jotka sopivat kenelle tahansa.

Uskooko joku jos sanon, että bordercollie ei takaa menestystä agilitykentillä? Ai ei usko vain? Vaikka kuinka loistelias yksilö annettaisiin ihmisen harteille, ei voida olettaa, että koiran persoona ja rodun piirteet muotoutuisivat ihmisen haluamiin rajoihin. Ihmisen tulee oppia elämään koirien maailmassa, eikä koiran tule alistua ihmisen mieltymyksiin. Hyvänä esimerkkinä vääränlaisesta sopeutumistehtävästä ovat ne superkoirat vedonestohihnojen päässä, joiden suurin aktiviteetti on puolen tunnin lenkki iltapäivällä kello viidentoista aikaan.
Voidaanko myös olettaa, että jokainen rodun edustaja on taatusti pätevä tehtävässään? Voimmeko yhtä kärkkäästi todeta, että jokainen afrikkalainen on hyvä kilpajuoksija Olympialaisten yleisurheilukentälle? Emme taida voida todeta näin.

Tietenkin superroduilla on mahdollisuudet kantaa omistajansa korkeammalle, kun rahkeet, taito ja kyvyt pääsevät yhdessä luottamuksen ja saumattomuuden kanssa pelaamaan yhteen. Kaikilla roduilla rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä huipulle asti. Kun haaveilee loputtomasta agilitymenestyksestä, on ymmärrettävää, ettei kilpakumppaniksi hanki mopsia saatika ranskanbulldoggia. Mutta medikorkeuksissa olisiko keskikokoisen villakoiran mahdollista peitota se superkoira koikkeri? Miksi minä itse päädyin australianpaimenkoiraan, vaikka olisin voinut ottaa norjanharmaan tokokaverikseni? No alkuun sellainen totuus, etten alunperin ollut edes kiinnostunut tokosta, eikä sen pitänyt kuulua kilpailulistalleni. Kuinkas sitten kävikään... Toinen yllättävä fakta voinee olla, että minä sekunnin ajan harkitsin bordercollieta. Ehkä juurikin tästä syystä. Koska halusin menestyvän agilitykoiran. Onnekseni minäkuvani on usein jopa liian itsekriittinen, enkä nähnyt olevani sopiva bordercollien omistajaksi. Onnekseni löysin Edun, varsinaisen agilitymaisterin, joka oli ihailemani rodun edustaja ja saamassa pentueen kauniin Babin kanssa. En olettanut rakastuvani australianpaimenkoiraan, vaikka siitä pidinkin. Toisin kävi, höh. ; ) Olisi peräti hienoa päästä kokeilemaan, miltä se tekeminen maistuisi "sopimattoman" rodun kanssa, mutta kun siihen kokeiluun pitää sitoutua 15 vuoden ajaksi. Ja mokoman aussierakastumisen jälkeen en osaa kuvitella rinnalleni enää muuta rotua!

Onhan superrotujen lisäksi muitakin erittäin potentiaalisia huippurotuja, jotka eivät kuitenkaan saa suurtakaan suosiota osakseen. Koska menestyvät suosivat samaa menestysrotua, ei monikaan uskalla ottaa sitä askelta ja valita eri yksilöä kilpakentille. Olen aina miettinyt, miten lunnikoira pinkoisi radalla? Tai miten hyvän agiliitäjän shipperkeleestä saisi. Mittelin monimuotoisuuden olen nähnyt läheltä, enkä olisi voinut uskoa, miten hyvän kumppanin siitä saa niin tokoon kuin agiinkin! Ja miltä se norjanharmaa näyttikään suorittaessaan voittaja-luokan tehtäviä pätevästi kisoissa...

En loppujen lopuksi edes tiedä, miksi aloin miettimään ja avaamaan tätä aihetta. Ehkä luodakseni blogille vähän asiallisempaa kuvaa. Turha toivo.
Onhan tässä kuitenkin aihetta pohdittavaksi! 

PS. Sain kyllä suuresti huumoria lenkillämme. Spurttipellolla, josta kerroin lenkkipäivityksessä, oli kantohanki. Minulla oli pieniä ongelmia pysytellä tallotulla polulla ja usein olinkin jalat kirjaimellisesti solmussa, mutta Kidan ja Taran hanki kantoi mainiosti. Tara kulki varovaisesti, se ei luottanut lumen kantoon sitten pätkääkään, mutta Kida aiheuttu hallitsemattomia naurunpyrskähdyksiä. Se otti kaiken ilon irti siitä, että Jetta joutui rämpimään lumessa kevyen kulkemisen sijaan. Pylly heilui, tassut lentelivät joka suuntaan ja vauhti oli huima, kun pieni punainen kiiti ympyröitä hangella, Jetta-raasun rämpiessä perässä. Taisipa Kida kostaa hangessa uimiset, jolloin Jetta kykeni suurempana loikkimaan hangessa, hänen edetessään nietoksissa kaulaansa myöten...

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Kotiintuomisia agikisoista

Ja meillä kaikilla oli niiiin muuukaaavaaa.

Aivan mahtavan ihana, lämmin päivä! Juuri täydellinen agilitykilpailuille! Olin ilmoittanut mukaan kumpaisenkin pikkukoiran, ja kun Jetta oli heitetty hoitoon Johannan äidille, kaarsimme Focuksen nokan kohti Lempäälää, Best-In-areenaa. Ajoaikaa oli runsaasti (onneksi, koska tämänaamuisten reittimuutosten jälkeen vakuutin itselleni ostavani sen hemmetin navigaattorin...) ja saavuimme juuri mainiosti kisapaikalle. Häkki sissään, koirien kävelytys ja neidit pesään odottamaan toiminnan alkamista.

Nyt täytyy myöntää, että varsinkin minä olen tainnut kokea agilityaikuistumisen. Jonkinlainen henkinen kasvun paikka on käynyt, koska verrattuna viimekisoihin meno oli niin hyvää, tehokasta, säpäkkää ja ennenkaikkea ajoitettua. Jännitys ei aiheuttanut ontuvia notkahduksia tai typeriä ohjauskuvioita, vaan selkeää, treenimäistä kulkua. Se oli jo voitto meille.






Tara starttasi medi1:ssa A-agilityn radalla. Eilen pitämissämme pikkutreeneissä se oli ollut säpäkkä, terhakka itsensä, ja treeni jäikin parin minuutin hyvään radanpätkään. Tänään neiti oli kuitenkin jo vähän hitaampi, joskin tosi kiva. Vanheneva noutaja kaivannee hierojan parantavaa kosketusta.
Kaikkiaan rata meni erittäin hyvin, eikä vaikea keppikulmakaan loppujen lopuksi aiheuttanut hankaluuksia. Tein hyvän tien ja korjasin äkkiä, kun Tara meinasi pujahtaa väärältä puolelta sisään. Itse kepittely sujui hyvin, väärä putkensuu ei houkutellut ja radalta pärähtikin hieno puhdas rata!

Tuloksena LUVA, sij. 1!



Kidan alku samalla radalla oli huisin kivaa. Kaikki sujui hyvin, puomi oli jotenkin hitaanlainen makuuni, mutta kepit oli HIENOT! Okei, taas lopussa otti kontaktia, mutta tämän tajusin vasta videolla. Kaikki toimi aina A:lle asti... koska kontaktin jälkeen neiti laumaeläin huomasi, että hei, Johanna on katsomossa! Se tärähti tuijottelemaan Johannaa eikä pieneen hetkeen piitannut komennoistani. Eli kielto pärähti. Höh. Ja kyllähän se putkeenkin komeasti törmäsi (mille en onneksi revennyt jo radalla!) ja keppilähetys oli kamala. Aika kultaa muistot!

Tuloksena 5vp.





No ei hätiä mitiä. Oli tuosta ärsytyksestä hyötyäkin. Kun maxi1 B-rata koitti, olin täyttä tulta, tappuraa ja kieppuvia kiviä pääni ympärillä. Pidin Kidan ajatukset itsessäni ja varmuuden vuoksi Johanna ei ihan aidan viereen tunkenut kuvaamaan, jottei samanlaista aivopierua pääsisi tapahtumaan. Siksi tästä radasta ei ole videota. :(
Innostin Kidaa töihin minkä kerkesin. Ennen rataa hoetut terhakkaat "Mennäänkö töihin? No? Mennäänkö?" saivat aikaan innokasta kitinää, nykimistä ja steppailua. Ja kun pääsimme radalle, meistä kumpikin räjähti. En ole koskaan ohjannut niin hyvin, ja siksi koirani ei ole koskaan juossut tuollaista kyytiä. Kaikki tuntui niin helpolta. 7 putki olisi voinut mennä pieleen, se jäi Ninan sanojen mukaan "herran haltuun", mutta onneksi kehonkieleni näytti oikein ja neiti pujahti oikeaan päähän. Kaikki sujui niin hyvin ja voin kertoa, että riemu repesi, kun pääsimme ulos kehästä. Kida kahmaisi ainoan puhtaan radan, alitti ihanneajan yli 10 sekunnilla ja sai ainoan puhtaan tuloksen!

Tuloksena LUVA, sij. 1!


Voittosuudelmia


Hyvä reissu, etten sanoisi. Muutenkin oli niin mukavaa reissata oman, ihanan perheen voimin. Vaikka yksi valkoinen puruaivo puuttuikin porukasta. Kaikki sujui mutkattomasti, ja ensimmäinen selkeä onnistuminen agilityradalla potkaisi kummasti varmuutta ja intoa uusiin haasteisiin - ja pettymyksiin! Todiste kuitenkin siitä, että kyllä me osataan. Nämä olivat kolmannet kisat, ja sain hermoni hyvin kuntoon, mihin olen varsin tyytyväinen. Kilpailun päätteeksi neitikoiria palkittiin voittokekseillä ja nappaamalla poseerauskuvat ihanassa auringonpaisteessa.





Nyt kisakalenteri onkin vielä kysymysmerkin peitossa. Voittaja pitäisi käydä kokeilemassa, ja agilityäkin pitäisi pörrätä, jotta joskus pääsisi nousemaan. En kyllä arvannut muutama vuosi takaperin olevani tällaisessa kisapyörityksessä.. vaan en valita! Tämä saa minut tyytyväiseksi, onnelliseksi! Tämä se vasta on elämää!

Jengiä väsytti reissun jälkeen. Johanna ja lämmittäjät.

--- 

Rosamaisiakin kuulumisia pitkästä aikaa! Kävimme lauantaina ottamassa treeniä maneesilla ja äiti toi pomminpalleron tekemään töitä. Viimekerrasta oli vierähtänyt aikaa, mutta esteet oli hyvin mielessä. Putki imi hyvin puoleensa, esteet eivät tuottaneet vaikeuksia, pituuskin sujui mutkattomasti. Keppejä tuo haki jo itse (!) mikä oli minusta eriskummallisen hienoa. Älykäs karvaeläin! Myöskin keinua otettiin, Johanna hiljensi alastuloa ja neiti napotti makkaran perässä esteen kuin vanha tekijä. Myös pussi oli hurjan hauska uusi tuttavuus.