maanantai 5. maaliskuuta 2012

Rotu takaa menestyksen - vai meneekö se sittenkään niin?

Eilisen agilityhuuman jälkeen alkoi taas tylsä arkielo. Aamulla herätään kesken makoisien unien töihin, ja harmaiden työpäivien jälkeen lenkki koirien kanssa piristää mukavasti. Lenkin tiimellyksessä on hyvä päästää ajatus valloilleen, ja niin kävi tänäänkin. Aloin pohdiskella erästä ilmiötä, joka tuli tutuksi alkuun hevosten kohdalla (enemmän yksilökysymyksessä kuin rotu), mutta jota olen pongaillut nyt enemmän koirien parissa.

Olettavatko ihmiset tietyn superrodun perusteella nousevansa tähtiin?

Harrastajien (puhumme nyt lähinnä agilitystä ja tokosta) huulilla tuntuu olevan neljä rotua maxikorkeuksissa. Ne ovat bordercollie, belgianpaimenkoira, australianpaimenkoira ja australiankelpie. Superrodut, jotka ovat paitsi kauniita, myös älykkäitä, kestäviä, nopeita ja hyvin oppivaisia. Ei ole yllätys, jos agilitykisoissa on ilmoitettuna kymmenen bortsua: yllätys olisi, jos niitä ei olisi. Niitä löytyy huippuharrastajilta, ja niiden maine on usein parempi kuin itse tasavallan presidentillä.Näyttää melkein siltä, että muunrotuisten koirien omistajat uskovat, että näillä roduilla maine on taattu. Nousu tähtiin on vain ajan kysymys. Toivon kuitenkin, että ihmiset putoaisivat maahan, ainakin kahden eri informaatioläjäyksen turvin: 1) Ongelmat johtuvat yleensä ohjaajasta itsestään ja 2) rotu ei välttämättä sovikaan juuri sinulle.

1. Ohjaaja on koirakaksikon perusta. Suurinosa radalla tapahtuvista virheistä tai koiran ongelmista johtuu ihmisen  virheistä, mokista tai hassutteluista. Kun epäonni tuntuu seuraavan perässä, tai kun tie tähtiin onkin kivikkoisempi kuin on luultu, kääntyy nyrpeä katse usein piinaamaan maassa lekottelevan koiran selkää. On helpompi syyttää koiraystävän rotua tai persoonaa hankaluuksista, kuin todeta, että toisinkin olisi voinut tehdä.
Toko on yksi hyvä esimerkki. Lueskelin erään kerran koiralehteä, jossa oli esittelyä toko. Kyseessä taisi olla peräti "Koiramme". Tämän esittelyn yhteydessä heitettiinkin niin kulunut, mutta aina yhtä pätevä kysymys: miksi keksiä pyörä uudelleen, kun joku on sen jo tehnyt? 

Aloitteleva harrastaja olettaa usein tokon olevan kuin istumaan-opettelua. Muutama toisto, tarpeeksi nakkeja, ja tehtävät sujuvat kuin itsestään. Ratsastusmaailmassa yksikään laji ei ole itsestäänselvyys tavoitteelliselle kilparatsastajalle, mutta koiramaailmassa ihminen onnistuu hyvin usein uskottelemaan selviävänsä itse kaikesta, vaikka lajituntemuskin on mahdollisesti hyvin hatara. Koulutustilaisuuksiin ja kursseille meneminen tuntuu turhalta esteeltä ylitettäväksi, vaikken usko, että kukaan huippuvalmentaja olisi itseoppinut. He kaikki ovat varmasti käyneet alkeiskursseja, monet varmasti jopa perus arkielämän tottelevaisuuskursseilla. He ovat oppineet muita, imeneet tietoa ja sittemmin soveltaneet tätä käytännössä. Tokkopa kukaan olisi huipulle kavunnut ilman tukea ympärillään.

Miksi potentiaalinen australianpaimenkoirani on edistynyt huomattavasti hitaammin kuin sylikoiran maineessa elävä pomeranian? Tai miksi novascotiannoutajani starttasi virallisessa agilitykisassaan vasta kuuden ikävuoden lähestyessä, kun pomeranian taas olisi jo valmis, mikäli säännöllinen treenaus olisi mahdollista? Kyse on minusta itsestäni. Taitoja ei opita itsekseen, vaan niitä täytyy maistella ja tunnustella. Liian usein asiat opitaan kantapään kautta, hitaammin kuin toivoisi. Kun katson itseäni peilistä, totean suurimman muutoksen tapahtuneen kyvyssäni lukea koiria. En ole lukittuna enää yhteen tiettyyn koulutusmalliin ja luonteenpiirteeseen, vaan olen oppinut soveltamaan oppejani, tarkkailemaan koiraa ja luomaan tehtäviä, joilla juuri kyseisen yksilön on helppo omaksua asiat. Huomaan Kidankin oppimisen kiihtyneen tasaisesti: se on ollut täysin kytköksissä siihen, kuinka minä itse opin ja muutun pätevämmäksi. Olen äärettömän paljon osaavampi nyt, kuin mitä olin esimerkiksi kaksi kuukautta sitten.

2. Otan esimerkiksi belgianpaimenkoiran, vaikka mielipiteeni ko. rodusta onkin varsin negatiivinen. Ja ehkä se onkin hyvä. Noin puolet tapaamistani koirista ovat olleet harrastajilla, noin puolet kotikoiran virkaa huolehtimassa. Eikä tapaamiani yksilöitä kykene sormin laskemaan, joten kolmen koiran marginaalista emme tällä kertaa puhu. Niistä yksikään ei ole ollut samanlainen kylmähermoinen, työhönsä täysillä panostava superkilpailija, joita näkee youtuben videoissa. Silti ihminen, joka haaveilee menestyksestä, ottaa kyseisen koiran vain niiden argumenttien perusteella, että se on oppivainen ja potentiaalinen. Oletetaan, että nämä superrodut ovat yksilöitä, jotka sopivat kenelle tahansa.

Uskooko joku jos sanon, että bordercollie ei takaa menestystä agilitykentillä? Ai ei usko vain? Vaikka kuinka loistelias yksilö annettaisiin ihmisen harteille, ei voida olettaa, että koiran persoona ja rodun piirteet muotoutuisivat ihmisen haluamiin rajoihin. Ihmisen tulee oppia elämään koirien maailmassa, eikä koiran tule alistua ihmisen mieltymyksiin. Hyvänä esimerkkinä vääränlaisesta sopeutumistehtävästä ovat ne superkoirat vedonestohihnojen päässä, joiden suurin aktiviteetti on puolen tunnin lenkki iltapäivällä kello viidentoista aikaan.
Voidaanko myös olettaa, että jokainen rodun edustaja on taatusti pätevä tehtävässään? Voimmeko yhtä kärkkäästi todeta, että jokainen afrikkalainen on hyvä kilpajuoksija Olympialaisten yleisurheilukentälle? Emme taida voida todeta näin.

Tietenkin superroduilla on mahdollisuudet kantaa omistajansa korkeammalle, kun rahkeet, taito ja kyvyt pääsevät yhdessä luottamuksen ja saumattomuuden kanssa pelaamaan yhteen. Kaikilla roduilla rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä huipulle asti. Kun haaveilee loputtomasta agilitymenestyksestä, on ymmärrettävää, ettei kilpakumppaniksi hanki mopsia saatika ranskanbulldoggia. Mutta medikorkeuksissa olisiko keskikokoisen villakoiran mahdollista peitota se superkoira koikkeri? Miksi minä itse päädyin australianpaimenkoiraan, vaikka olisin voinut ottaa norjanharmaan tokokaverikseni? No alkuun sellainen totuus, etten alunperin ollut edes kiinnostunut tokosta, eikä sen pitänyt kuulua kilpailulistalleni. Kuinkas sitten kävikään... Toinen yllättävä fakta voinee olla, että minä sekunnin ajan harkitsin bordercollieta. Ehkä juurikin tästä syystä. Koska halusin menestyvän agilitykoiran. Onnekseni minäkuvani on usein jopa liian itsekriittinen, enkä nähnyt olevani sopiva bordercollien omistajaksi. Onnekseni löysin Edun, varsinaisen agilitymaisterin, joka oli ihailemani rodun edustaja ja saamassa pentueen kauniin Babin kanssa. En olettanut rakastuvani australianpaimenkoiraan, vaikka siitä pidinkin. Toisin kävi, höh. ; ) Olisi peräti hienoa päästä kokeilemaan, miltä se tekeminen maistuisi "sopimattoman" rodun kanssa, mutta kun siihen kokeiluun pitää sitoutua 15 vuoden ajaksi. Ja mokoman aussierakastumisen jälkeen en osaa kuvitella rinnalleni enää muuta rotua!

Onhan superrotujen lisäksi muitakin erittäin potentiaalisia huippurotuja, jotka eivät kuitenkaan saa suurtakaan suosiota osakseen. Koska menestyvät suosivat samaa menestysrotua, ei monikaan uskalla ottaa sitä askelta ja valita eri yksilöä kilpakentille. Olen aina miettinyt, miten lunnikoira pinkoisi radalla? Tai miten hyvän agiliitäjän shipperkeleestä saisi. Mittelin monimuotoisuuden olen nähnyt läheltä, enkä olisi voinut uskoa, miten hyvän kumppanin siitä saa niin tokoon kuin agiinkin! Ja miltä se norjanharmaa näyttikään suorittaessaan voittaja-luokan tehtäviä pätevästi kisoissa...

En loppujen lopuksi edes tiedä, miksi aloin miettimään ja avaamaan tätä aihetta. Ehkä luodakseni blogille vähän asiallisempaa kuvaa. Turha toivo.
Onhan tässä kuitenkin aihetta pohdittavaksi! 

PS. Sain kyllä suuresti huumoria lenkillämme. Spurttipellolla, josta kerroin lenkkipäivityksessä, oli kantohanki. Minulla oli pieniä ongelmia pysytellä tallotulla polulla ja usein olinkin jalat kirjaimellisesti solmussa, mutta Kidan ja Taran hanki kantoi mainiosti. Tara kulki varovaisesti, se ei luottanut lumen kantoon sitten pätkääkään, mutta Kida aiheuttu hallitsemattomia naurunpyrskähdyksiä. Se otti kaiken ilon irti siitä, että Jetta joutui rämpimään lumessa kevyen kulkemisen sijaan. Pylly heilui, tassut lentelivät joka suuntaan ja vauhti oli huima, kun pieni punainen kiiti ympyröitä hangella, Jetta-raasun rämpiessä perässä. Taisipa Kida kostaa hangessa uimiset, jolloin Jetta kykeni suurempana loikkimaan hangessa, hänen edetessään nietoksissa kaulaansa myöten...

8 kommenttia:

  1. Mun tekisi mieli kommentoida vaikka mitä (puoltavaa) tuohon tekstiin, mutta olen niin noobi, että palataan asiaan viiden vuoden päästä maaliskuussa :D

    VastaaPoista
  2. Todella asiallinen juttu ;) monet uudet harrastajat kuvittelee tosiaan ottaessaan borderin, auspain tai belgin että ne osaa asiat luonnostaan. Noup.

    Mutta joo, pilkunviilauksena en suosittele mieltämään käsitystä rodusta muutaman päävikaisen yksilön takia :) jotkut ottaa belgin koska ne on mageita ja isoja, mutta niitä ei kouluteta ja ne on just tommosia. Itsellä tervuneiti joka on ihan mielettömän kiltti ja ystävällinen, tosin se onkin saanut oikeasti kasvatuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen luonut mielikuvani nopeasti laskettuna yli kymmenen koiran perusteella. :D Niinhän siinä vähän käy, kun ei yhtäkään hyvää kokemusta ole meinannut saada, jää mielipide auttamatta turhan negatiiviseksi. Harmillisesti.

      Poista
    2. Harmittaa vaan oikeesti rodun puolesta koska osa ottaa just tolleen kotikoiraks ison karvaisen koiran, ja niitä ei kouluteta. Kiinnostutaan lajista ja mennään treeneihin, koira hyökkää jonkun kimppuun ku se stressaantuu uudesta ympäristöstä. Teidän pitäis nähdä oikeesti totteleva ja kylmähermonen belgi ni käsitys muuttuis x)

      Poista
    3. Varmasti muuttuisikin! Ja kyllä minä tiedän, että yksilöitä on varmasti hyviäkin. Olen lähinnä todennut rodun niin haastavaksi, etten suosittele sitä helposti kenellekään.. ja tämä johtuu niistä negatiivisista tapaamisista. :D
      Naaman perusteella en periaatteessa leimaa yhtäkään rotua, vaikkakin belgialainen on saanut juurikin huonon maineen lähinnä siksi, kun koira ei ole soveltunut omistajalleen. Tai ettei omistaja ole osannut hallita sen viettejä ja taipumuksia. Kai se on syy, kun jopa belgejä montakymmentävuotta harrastaneen koira oli se, joka viimeksi oli pöllyyttää australialaistani... Tiedä sitten!

      Poista
  3. Vähän sama ilmiö belgeillä kuin rotikoilla ja sakemanneilla aikoinaan! Muutama pipipää joukossa syyttää koko rotua.

    Mutta hei, hyvä teksti! Kaikki on kiinni aina meistä kaksijalkaisista...

    VastaaPoista
  4. Hyvä teksti ja oon aikalailla samaa mieltä, joskin onhan se tosiaan totta että bordercollie on "superkoira" juurikin siksi että sillä on viettiä ja halua tehdä. Itse kun porokoirailen, niin älykkyyttä ja miellyttämisen halua kyllä löytyy ja kaikki on helppo opettaa mutta sitten kun pitäisi tehdä pitkä suoritus jossa on toistoa niin into katoaa ja vietti ei riitä. Toisin sanoen treenaaminen pitää tehdä lyhyissä pätkissä ja kisoissa toivoa että tänään on pirteä päivä. Pentuna on hirveästi panostettava leikkimiseen ja viettien nostattamiseen ja pitää varoa ettei kyllästytä koiraa liian vaativilla reeneillä.

    Mutta tuo on ihan totta, että luullaan automaattista menestystä noiden huippurotujen kanssa. Kyllä se treenaaminen on tehtävä ensin ja menestys on kovan työn takana oli rotu sitten mikä hyvänsä. Joillakin roduilla se on ehkä vähän risuisempaa kuin toisilla, etenkin silloin juuri jos koira ei meinaa motivoitua tekemiseen. Varmaa on kuitenkin että metsään menee bortsullakin jos ei taitoa ja jaksamusta kouluttamiseen löydy, ja yleensä aktiivisen rodun kanssa silloin vasta metsään mennäänkin, kun koira osaa ennakoida ihan jokaisen liikkeesi ja virtapiirit paukkuu päässä. Itsekin olen bortsua ja malia miettinyt rotuina, mutta jotenkin tämä ei-niin-superviettinen-toistojojotykki-porokoira viehättää omilla hyvillä ja huonoilla puolillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Porokoira voi olla yhtä tehokas kuin bordercollie, mutta viettiensä ja luonne-erojen puolesta sen saaminen samaan vireystilaan on huomattavasti haastavampaa. Tai sekin riippuu kemioista: joku saa sen poron toimimaan paljon paremmin kuin bortsun.

      Poista

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.