maanantai 21. toukokuuta 2012

10 ihanaa asiaa






Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos haasteen saa uudelleen niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että he ovat saaneet haasteen, sekä mainitsi haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).


1. Nuo koirat. Joskus ne ärsyttävät, mutta onneksi vain harvoin: niiden iloiset naamat, veuhkaavat hännät, iloinen mieli. Loppumaton tarmo ja leimuava rakkaus. Koskaan ei tarvitse tuntea olevansa ihan yksin.


2. Rauhalliset kesäillat. On tyyntä, hiljaista, ainoa kuuluva ääni mahdollisesti linnunlausu ja veden liplatus. Tähän liittyen hetki laiturilla istuen ja varpaiden uittaminen viileässä vedessä, tai sitten rauhallinen eteneminen kauniissa, vihreässä maastossa. Koirat ovat iloisia, silmät tuikkii ja hymy paistaa naamalla.


3. Onnistuminen. Oli se sitten treeneissä vaikean kuvion saaminen kasaan, hankalan liikkeen hyvä suoriutuminen tai ylitsepääsemättömän esteen ylittäminen: onnistuminen tuntuu hyvältä. Se antaa energiaa, motivaatiota, voimaa ja onnellisuutta.


4.Treenit. Joskus on päiviä, kun ei jaksa ja motivaatio on nollassa, mutta usein yksikin onnistunut liike varmistaa sen, että seuraavalla kerralla ollaan taas täpöllä menossa. Loppujen lopuksi aina treeneistä tullaan tyytyväisinä: joskus se tyytyväisyys ei näy heti, mutta seuraavana päivänä, kun mennyttä iltaa jaksaa ajatella ihan eri kantilta, on mieliala toinen.


5. Ystävät, kaverit. Treenaaminen ja touhuaminen on aina hauskempaa hyvässä seurassa. Hauskat tarinat, tsemppaaminen ja yhteinen aika pitää huolen, ettei haittaa yhtään vaikka treenit venähtäisivät neljän tunnin mittaisiksi ja aamulla noustaan töihin silmät ristissä. Onhan se sen arvoista, naurun ja hyvän fiiliksen.





6. Voittaminen. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sille ole minulle väliä. Olen voitontahtoinen, kilpailuhenkinen ihminen, vaikka joskus vaikuttaa muulta. Rakastan sitä itsevarmuuden ja onnistumisen määrää, jonka voittaminen tuo tullessaan. Voitto ei aina merkiste luvaa, ykköspallia tai korkeimpia pisteitä: joskus voi voittaa myös itsensä.


7. Uudet tuttavuudet. Asia, mitä rakastan melkein eniten kisoissa! Aina päätyy juttelemaan jonkun vieraan kanssa. Vaikka keskustelu ei ole syvällistä, koiran esittelyä ja kokemuksien jakamista, siitä jää aina hyvä mieli. Toiselle toivottaa onnea ihan vilpittömästi ja toivoo, että törmätään vielä uudestaan. Sosiaalinen ihminen nauttii.


8. Positiivinen huomionti. Negatiivista palautetta saa aina - pyytämättäkin! - mutta positiivinen on harvinaista herkkua. Vilpittömät sanat saavat hymyn leviämään. Kiitän Minnaa, joka minut viimeksi teki todella iloiseksi. Myöskin koiraan kohdistuva kehu lämmittää aina.


9. Hevoset ja talleilu. Vaikka joskus ajatus tallille menosta masentaa, varsinkin kun on kylmä, niin ajatus häviää mielestä viimeistään silloin, kun pääsee hevosen selkään. Ei sieltä halua tulla alas! Maastoilu kauniissa maisemissa ja villi kiitolaukka suoralla tuovat riemun mieleen, eikä haittaa, vaikka hevonen vähän pöllöilisi. Parasta on, kun saa koiran/koirat mukaan. Sekin tuo iloa, kun tajuaa, miten hienosti nuo toimivat: ne kulkevat vapaina autotietäkin pienen matkan tarvittaessa, eikä tarvitse pelätä, minne ne kohta sinkoavat.


10. Sylissä/kainalossa nukkuva, luottavainen ja rakastava koira. Suurin asia, joka luo minut täyteen rauhallisuutta ja rentoutta, samalla onnea. Yksikään ihminen ei kykene saamaan minua niin rauhalliseen tilaan kuin vieressä tuhiseva, koivet levällään rötköttävä tai syliin kääriytynyt pieni koirapyörylä.


11. Luottamus. Se, kun joku kertoo jotain tärkeää, antaa jotain tärkeää, ylipäänsä luottaa sinuun... ihan sanoinkuvaamaton fiilis. Tunnen sitä aina, kun nappaan "asiakaskoiran" autoon - joku luottaa minuun niin paljon, että antaa koiransa minun huostaani. Tunnen sitä, kun minua pyydetään mukaan juttuihin: minuun luotetaan, että osaan, minut halutaan sinne!


12. Leikkivä koira. Tulen aina niin iloiseksi, kun koira rällää yksin tai kaverin lailla aivot narikassa vailla huolen häivää.


13. Terve, hyvätapainen koira. Vastikään olen huomannut, miten moiset aiheuttavat minulle onnea ja mielenrauhaa: sairasteleva tai käytöshäiriö saa minut stressaantuneeksi ja pahapäiseksi.

14. Koiran-ja kissanpennut. Ne on niin viattomia, höpsöjä ja ihania! Viattomia hassuja.




Stressaantuneen, kiukkuspäisen ketutuspäivän päätteeksi,
t. Maija

PS. Ikävä Vapua. 
PPS. Unohdin haastaa! Ottakoon kaikki, jotka haluavat vähän ilahtua ilahduttavista asioista.




perjantai 18. toukokuuta 2012

Turhautumiskisat

Kuten arvata saattaa, mielialani oli täysin vääränlainen eilisissä agilitykisoissa. Yritin tsempata itseäni ja motivoida koitokseen, mutta tulos jäi laihanlaiseksi. Ajattelin rataantutustumisessa aivan vääriä asioita: en suinkaan suoraviivaisuutta vaan pelasin varman päälle, mitä ei saisi tehdä. Se on kuitenkin ainoa tapa, kun luottamus itseensä on nollassa. Meidän piti olla hakemassa niitä viimeisiä luvia, mikä ei tietenkään luonut liiallisia paineita omaan mielialaan nähden.

Agirata omasi vaaranpaikkoja. Herkullisia putkenpäitä parissakin kohtaa. Minua stressasi, jännitti, melkein huimasi, mutta pistin näyttelijänlahjani taas peliin pitääkseni Kidan meiningissä mukana. Meno oli jo harjoitusradalla jähmeämpää ja varovampaa, mikä on selvä, kun ohjaaja on löysänä kulkeva hermokimppu. Kida teki kuitenkin kaiken niin hyvin.
Rata alkoi päänsisäisessä sumussa. Heti alkuun ohjaukseni levähti, mutta sain pidettyä koiran lapasessa. Kaikki sujui ontuen niin hyvin, kunnes valssasin liian lähelle seuraavaa estettä ja jouduin jarruttamaan liikkeen. Kida loikkasi huonosti ja rämäytti riman maahan. Loppurata meni hienosti, kepitkin menivät nokkelasti minun auttaessani koiraa varmuuden vuoksi, joten tulokseksi pärähti 5vp sij 4. Minulle iski kuitenkin turhautuminen ja epätoivo, kun aloin vertaamaan itseäni muihin kanssakilpailijoihin. Emmekö me ikinä selviä noista radoista ilman tuota ähäkutti-vitosta? Kai pettymyksen olisi kyennyt käsittelemään paljon rauhallisemmin, jos olotila ei olisi ollut niin epävarma ja kurja jo valmiiksi, mutta nyt uskomus venähti niin nollatasolle, että halusin olla lähinnä yksin koirieni kanssa.

Tara starttasi medeissä ja mieleni oli hieman huolettomampi. Tara on niin hauska. Sen kanssa rata eteni kivasti eteenpäin, vähän hitaammin kuin yleensä, mutta hienosti silti. Kulkikin puhtaasti niin kauan, kunnes tultiin kepeille. Minä autoin hyvin, ohjasin mielestäni mallikkaasti, mutta sitten taisin kuitenkin olla millisekunnin liian hätäinen, kun ykkösväliä kohti mennyt noutaja sujahtikin kakkosväliin. 5vp. Ja minun teki mieli revetä siihen paikkaan. Hienon noutajan tulos oli kuitenkin 5vp sij. 1, mutta ykköspalli ei lohduttanut enää tässä turhautumisvaiheessa. En itseasiassa ehtinyt edes hakea neidin palkintoa, sillä olin juuri tällöin toisellla puolella mestaa Kidan kanssa ja jumittunut juttelemaan toisen aussieomistajan kanssa. Sandra ja Johanna vastaanottivat palkinnon, mutta jotenkin minua ei kiinnostanut punainen ruusuke ja suklaat. Haluaisin mieluummin jo niitä luvia ja edetä, enkä jumittaa paikallani. Vaikka onhan se selvää, että sillä itsevarmuudella joka mielessäni jylläsi, selviytyminen radoista kauniimmin olisi ollut silkka mahdottomuus.

Hyppärille lähtiessä mieleni oli jo aivan liian maassa. Minua ei kiinnostanut, en jaksanut, en edes halunnut. Rata vaikutti kuitenkin kivalta ja totesin tutustuessani siihen kolmatta kertaa, että tässä olisi mahiksia. Kidalle tosi kiva rata. Siltikään mieleeni iskostunut surku ja epätoivo (jonka aiheutti lähinnä tosiaan treeneistä saakka vaalinut epävarmuus) eivät jättäneet rauhaan ja tämäkös kostautui heti ensikättelyssä. Ensimmäisellä suoralla, kolmannella hypyllä, lähdin liikkumaan aivan liian aikaisin. Kida kielsi esteen, jolloin minä pöllämystyneenä liikuin eteenpäin ja paimenparkani yritti epätoivoisesti lukea eleitäni, loikaten hypyn väärältä puolelta. Siinä vaiheessa väsymys iski niin toden teolla, että lähetin koiran putkeen, palautin hypylle ja poistuimme radalta tuomarin lohduttavien taputuksien saattamina. En ole koskaan keskeyttänyt rataa, se ei sovi minulle, mutta jos peli on pelattu jo tuossa vaiheessa, on parempi lopettaa kuin kiusata herkkää koiraa erittäin rumalla ohjauksella. Pieni tunteidenpurku teki hyvää jylhäisessä yksinäisyydessä ja mukava juttutuokio edellämainitun aussieomistajan kanssa piristivät vähän. Ei koskaan pitäisi verrata itseään muihin, joilla mahdollisesti on paljon hitaampi ja helpompi koira ohjata. Pitäisi katsoa vaan bortsujen ja muiden aussieiden menoa ja muistaa, että näissä on vähän enemmän säpäkkyyttä, jalkaa ja turboa kuin esimerkiksi pikkukoipisessa mäyräkoirassa. Paikkaan jääminen kuitenkin ahdisti ja loppuajan halusin vain olla hiljaa ja yksin. Ehkä käytökseni paikalla muistutti lähinnä psykotappajan tuokiota viimeistellä suunnitelmaansa, mutta sillä epätoivon hetkellä ei kyennyt nauttimaan muiden onnistumisista ja iloitsemisista. Kun epätoivo iskee, sille ei mahda mitään.

Miten siis nyt etenemme? Ei mitään käsitystä. Se motivaatio pitäisi hankkia takaisin ennen suurempia haasteita. Tai ehkä vaan ilmoittelen meidät kisoihin, menen sinne yksin (jotta kenenkään ei varmasti tarvitse miettiä, uskaltaako tuolle nyt puhua vai ei) ja kokeilen, miten käy. Sekin kuulostaisi ihan hyvältä suunnitelmalta, sillä itkustelun ja väsyneentäyteisien päivien jälkeen motivaatiokin on hieman parantunut.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Näytelmää

"Näytteleminen on omista lähtökohdista ja olemuksesta toisen tuntevan, kokevan ja toimivan hahmon tai henkilön luomista."

Koiratreenaus on näytelmää. Se on omien tunteiden piilottamista, työskentelyä hymyssä suin, välittämättä pahasta mielestä. Se on kuin asiakaspalvelua, jossa haluaisi toisinaan sanoa rumasti kiukuttelevalle asiakkaalle ihan vaan omaa mielipahaansa, muttei voi tehdä sitä potkujen pelossa, ja koska kunnioittaa yleisiä käytöstapoja. Koiratreenauksessa ei tunneta sanoja epätoivo, leviäminen tai rähjääminen. Koira on kuin auki avattu kirurgian potilas leikkuupöydällä, joka katselee leikkaajansa ilmeitä ja eleitä. Niin kauan kuin kirurgi on rauhallinen ja varman oloinen, potilas voi olla tyyni. Asia muuttuu, jos veitsen pitäjän ääni alkaa nousta huutotasolle, paniikin voi suorastaan haistaa hänestä ja eleet ovat epäluuloiset. Potilas joutuu piinapenkkiin, josta ei pääse karkuun. Vaikka lääkäri olisi jätetty, nukkunut huonosti tai hän olisi rahavaikeuksissa, hänen tulee kyetä katsomaan potilaaseen - huolimatta siitä, että pieniä komplikaatioita ja takapakkeja saattaa tulla - vakuuttavasti hymyillen: "Tämähän sujuu hyvin!"
Eilen, tiistaina, minä näyttelin huonosti. Olin väsynyt. Nukuin kaksi tuntia ennen treenien alkua, mutta motivaationi oli hukassa. Olin löysä, saamaton, tunsin itseni huonoksi. Valmennuksen tuoma itsevarmuus on alkanut haihtumaan. Rata ei ollut vaikea, Nina oli paikalla, mutta minun teki mieli itkeskellen painua ulos maneesista. Tokoilukaan ei maistunut Kidan kanssa.



Onneksi Tara on anteeksiantavainen. Otin sen ensimmäisenä. Tutustuminen rataankin oli jo niin löysää ja säälittävää, että lopputuloksen saattoi arvata. Taran kanssa eteneminen oli mainiota kepeille saakka (mitä nyt kolmosputken jälkeen unohdin kerran pitää äänen, jotta Tara olisi tiennyt, minne suuntaan seuraavaksi), mutta kun noutaja siellä ylikuumeni ja hakeutui väärään väliin, minä luovutin. Koko kehoni suorastaan huusi sitä. Ninan ruoskinnan avulla saimme kepit onnistumaan ja ylikuumuneen noutajan irtoamaan putkelle huolimatta siitä, etten mennyt sen mukana. Koko homma levisi kuitenkin käsiin kolmella hypyllä: en jaksanut merkata, en olla säpäkkä, en tehdä vekkiä. Tara yritti kaikesta huolimatta paiskia töitä ja potkiskella minua raivokkailla haukahdusargumenteilla.
Sain itseni tsempattua, jotta pääsimme radan loppuun kunnialla, mutta harkitsin jo luikkimista karkuun ennen Kidan suoritusta.

Menin kuitenkin. Motivaationpuute jylläsi, mutta oli aika näytellä. Raskaat hengenvedot ennen lähtöä, säälittävät tsempitykset päässäni huutaen alku oli lupaava. Puomin jälkeen palkkaus ja Ninan mukaan menoni oli paljon parempaa. Pääni huusi toista.
Kepeillä Kida tarjosi kakkosväliä ja otimme huiman askeleen taaksepäin: se haki kontaktia. Sillä ei ollut rytmiä. Minun teki mieli huutaa turhautumistani, mutta avustin sitä, jolloin se teki täysillä katse edessä. Se tarvitsee taas ohjuritreeniä ja kisoissa minun pitää vähän avustaa, varmuuden vuoksi, mutta juuri väsymysolotilassa "vastoinkäyminen" meinasi olla liikaa. Sain laittaa kaikki näyttelijänlahjani peliin, jotta Kida luuli, että meillä on hauskaa. Kyseinen koira on aika haka lukemaan tunteitani.
Putkelle irtosi hyvin, Kidamaiseen tapaan, ja esteillä tsemppasin. Kida toimi kuin unelma, teki kaiken kuten käskin: yhden kiellon, kun olin liian aikaisessa, mutta muutoin juurikin hyvin.

"Nostan sulle hattua", totesi Nina treenin päätteeksi leikittäessäni Kidaa narupallolla. Niin nostin itsekin itselleni. Jos Kida olisi saanut saman kohtelun kuin Tara - flegmaattisen lylleröohjaajan - se olisi varmasti paineistunut ja todennut, ettei tämä ole kivaa. Kykenin kuitenkin tsemppaamaan itseäni edes sen verran, että rata saatiin kasaan ja koiralle jäi hyvä mieli. Jopa Tara sai osakseen loistofiiliksen, koska se ei ole niin herkkä ja kykenee ottamaan ilon irti jokaisesta esteestä, jonka saa ylittää.

Nyt kuitenkin ottaisin sen intohimon tehdä takaisin tai torstain kisoista tulee katastrofi. Minulla on pahat aavistukset, ja jos harkitsen peruuttamista jo nyt, ei ole hyvä tämä!
Tulipahan suoritettua näyttelykurssin kertaustuokio tunteiden sulkemisesta ja sain Ninan kanssa juteltua tokostakin.  Jos pääsisimme sinne voittajaan, toivottavasti voitokkaasti, kuten ensikisoissa uhkasin...

tiistai 15. toukokuuta 2012

Ruoka on katettu!

Vasta kirjoitin agilitypostauksen, ja nyt taas asian äärellä ollaan! Hetkellinen intoutuminen. Seuraavan raapustuksen taidan kirjoitella vasta loppuviikosta, kun Vantaan kisojen tuloksetkin ovat selvillä. Haluan kuitenkin kirjoittaa hieman ruokinnasta pitkästä aikaa.


Kun nappulalaatikon pohja alkoi hitaasti lähestyä, lupasin lähinnä itselleni, että tämä on viimeinen teollinen ruokasäkki. Ajattelin ainakin kokeilla raakaruokintaa neideillä: jotenkin järkevä valinta paitsi luonnollisimman ruokinnan ja parhaimman kunnon puolesta, myös siksi, että Jetta on jo raakaruokinnalla allergiaoireiden takia. Kidan ja Taran nappulamäärä oli niin olematon päivän ruoasta, että tuntui turhalta lähteä ostamaan uutta yli 50€ maksavaa säkkiä syöteltäväksi lihan kaverina. Ruokasäkin hinnan aionkin laittaa kunnolliseen tehosekoittimeen, jolla saa helposti mm. kasvismössöt tehtyä.

Aiemmin Kidan ja Taran ruokinta näytti keskimäärin tältä (määrät hieman vaihtelevat treenien mukaan, jos treeneistä tulee paljon namia, ruokamäärät pienempiä ja rankka fyysinen toimi nosti ruokamäärää):
  • Aamu, 2dl Brit care medium-nappulaa (Kida) - 1½dl nappulaa (Tara)
  • Ilta, 200g lihaa + mahdolliset lisät (Kida), 150g lihaa + mahdolliset lisät (Tara)

Nyt olikin aika tutkia ruokamääriä uudestaan. Tara on erittäin hyvässä kunnossa, eikä sen tarvitse lihoa taikka laihtua. Sen sijaan juoksujen jälkeen Kida on laihtunut aivan järkyttävästi. Kaikki ylimääräinen on haihtunut ja hieman enemmän vararavintoa saisi olla, joten Kida pääsi lihotuskuurille. Haen sille broilerinrasvaa auttamaan massan takaisinkeräämistä. Vitamiinien saanti huolehditaan koirien vitamiinilisästä ja kuidut kasvissoseesta. Lihoja pyrin vaihtelemaan hieman monipuolisuuden nimissä ja myöskin luita tulee tarjota. Lisäksi valkosipulikuuri pitää aloittaa punkinhäädöksi (hieman myöhässä olen!)


Tällä hetkellä likkojen kupin sisältö näyttää tältä (pienet mahdolliset määrämuutokset taas viikon tekemisien mukaan):
  • Aamu, vitamiinit + 150g lihaa + ~100g kasvista (Kida), vitamiinit + ~80g lihaa + 70g kasvista (Tara)
  • Ilta, 150g lihaa + 100g kasvista + mahdolliset lisät (esim. piimä) (Kida), 80g lihaa + 70g kasvista + lisät (Tara)
  • Jompi kumpi aterioista mahdollista korvata luisella liha-aterialla, jolloin määrä on n. 250-300g (Kida) ja 150-200g (Tara)
Täytyy tarkastella likkojen muuttumista (ainakin toivottavaa olisi Kidan lihominen, ja jos näin ei käy, määrää nostetaan lisää ja rasvaisemmat lihat pääsevät kuvioihin), jaksamista ja kuntoa. Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä. Jätökset olivat hieman löysiä parin päivän ajan, mutta epäilen syypääksi matolääkitystä.
Näillä eväillä kohti aktiivista kisakesää!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Hehkutus viikon takaa


   

Perjantaina viiikko sitten, 4.5., olin vielä niin lähellä peruuttaa koko agiviikonlopun. Juoksut, kipakkuus ja minun huoleni edelleen naksuvasta varpaasta aiheuttivat paniikinkatkuisen puhelinsoiton Pirkolle, ja hetken pähkäilyn ja pohdiskelun jälkeen pakkasinkin kamat loppuun, iskin ne koiran kera autoon ja lähdimme ajamaan Kaarinaa kohti. Onneksi lähdimme. En voi muuta sanoa, kuin että valmennus tuli oikeaan saumaan, antaen ihan uskomattoman paljon lisäpotkua lajiin. Sain uskomattoman paljon neuvoja, kokemusta ja vinkkejä, unohtamatta niitä rohkaisevia ja lämmittäviä sanoja, joiden avulla jaksaa taas pitkään astella radalle rinta rottingilla.





Olimme perillä Kaarinassa kymmenen aikaan illasta ja asettauduimme Kidan kanssa oitis kodiksi. Tuorlan majatalo on erittäin kotoisa, maalaishenkinen paikka, suosittelen kaikille! Kumpanakin päivänä viikonloppuna oli aamiainen katettuna ja lehtometsä takasi ihanat lenkkeilymaastot. Kida oli erittäin ihana matkakaveri. Se on niin simppeli ja mutkaton ja ennenkaikkea äänetön. Lenkillä se nautti lukuisista uusista hajuista, kieriskeli uudella, vihreällä nurmella. Yöt nukkui rauhassa vieressäni tai pesässään. Ensimmäisen yön nukuimme kaksistaan solussa, seuraavana yönä oli jo muita koirakoita, mutta Kida oli coolisti. Se kanniskeli possunkorvaansa mm. naamani päälle ja vispasi töpöhäntäänsä loputtoman energisesti.





Alkuun meinasi treeneissä mennä sormi suuhun ja tulla äitiä ikävä, kun sai yli 30 esteen ratapiirrokset käsiin, mutta turhaa oli moinen huoli rataantutustumisissa.


Lauantaina aloitettiin Jaakon radalla. Sen tarkempia muistiinpanoja tuhraamatta käsittelimme paljon koiran kontaktissa pitoa (nimenomaan katseen säilymistä, malttia, siistiä ohjausta) ja minä Kidan kanssa panostin saksalaiskuvioon. Kida toimi hienosti pöksyt jalassa, enkä kertaakaan joutunut miettimään, että mitenköhän koira. Se jää lähtöisin, se tekee juuri miten ohjaan ja saan keskittyä täysillä omaan itseeni. Olo oli varsin nostalginen, joka näkyi niin kouluttajalle kuin yleisöllekin. Hienoja onnistumisia, hienoja palautetta. Suurin kehittyminen on minun omassa päässäni: minä OSAAN, se on ihan selvää, nyt minun pitää vielä itsenikin uskoa siihen. Ja ohjata sen mukaan. Kuuriluontoisesti pitkää rataa, ilman liikaa täydellisyydenhakuista hinkkaamista, sillä kuka mahdollisista vääristä ohjauksista välittää? Janitan rata ei ollut sekään pettymys: jarrutuksen treenausta, niistoa ja erittäin onnistunutta persjättöä, sekä oikeaoppista takaaleikkausta. Kida päätti ensin sekoilla yrittämällä A:lta alas liikkeeni mukana ja palkkasin sen erikseen. Neiti jaksoi tehdä hommia tosi hyvin! Hirmu hyvällä fiiliksellä käytiin aterioimassa Kaarinassa treenien jälkeen ja lenkkeilimme itsemme väsyneiksi.

Sunnuntaina Jaakon kanssa jatkettiin siitä, mihin jäätiin. Kepit oli SUPERIT. Aivan upealla menossa takaaleikaten, kunhan maltoin liikkua tarpeeksi eteen keppien sijaan. Valsseja, layeri. Keskustelua ääneapujen heikkoudesta ja kehonkielen tärkeydestä. Kehut lämmittivät mieltä, vinkit taas painoin jo sillä hetkellä mieleni sopukoihin. Janitan radalla alkoi parin päivän uupumus näkyä ja meno oli paljon vähemmän skarppia kuin edellispäivänä. Jarrua, sylkkäriä ja välistävetoja. Kepit olivat taas uskomattoman hienot puolivalssin kautta. Janita antoi vinkkejä mm. palkkauksesta radalla sekä kontakteilla. Kida irtosi hienosti niin putkeen kuin puomille lähettämällä kaukaa (osasi hakea joka kerta oikein!) ja muisti myös jäädä kontakteille pätevästi. Janitan ohje oli hyvin samanhenkinen kuin Jaakolla: pidä suu kiinni ja anna kehon kuljettaa.

KIITOS. En voi muuta sanoa. Treenin jälkeen ajelimme ennätysvauhtia kotiin ja kirjoitellessani muistiinpanoja ylös tein lupauksen: tällaista lisää ja mahdollisimman pian, kiitos!

Kida ja veli Esko, Bordetella's X-Esko


---

Viikko leirin jälkeen on ollut kovin kiireinen. On ollut kurssia, treenaamista ja hurjaa hurjastelua arjessa. Keskiviikkona esitin "asiakaskoirani" PUN3 sijalle Jokimaan mätsäreissä. Kidan metsku etenee hienosti, ja agileirin jälkeen agilitytreeni oli valoisa: vain Tara oli mukana, enkä päästänyt likipityäen ääntäkään radalla. Kontakteista ilmoitus ja putkeen lähetys, mutta kaikki esteet ohjasin - ja nimenomaan ohjasin, en huudellut.

Tänään vietimme päivää maaseudulla kanaisissa merkeissä. Äitini rakastui hurjasti äitienpäivälahjaansa: rempattuun kanalaan, ulkotarhaan sekä minun tuomiini neljään rouvakanaan ja kukonpoikaseen. Ihastuttava viisikko oli mitä mukavin yövyttää yksi yö omassa ulkovarastossa olkipatjalla... ja maaseudulla varsinkin Tara ja Ros-pommi ihastuivat potpottajiin ikihyviksi. Minäkin haluan kanoja sitten joskus!



Seuraava viikko jatkuu kiireisissä merkeissä: treeniä, treeniä, treeniä, ja agikisatkin olisi! Yritän kuitenkin ehtiä istua koneellakin kaiken hösäämisen lisäksi!
(Pst, tilattiin agiviikonlopussa Kidan kanssa KoirAkoilta tosi siisti crossi-setti, joka kotiutui perjantaina. Ensi viikolla pakko päästä testaamaan!)





torstai 3. toukokuuta 2012

Kohta on kesä!

Kaikenlaista menoa ja meininkiä on taas ollut. Kevät tullut kovalla rytinällä, joka tuntuu ja näkyy ihanana lämpönä ja heräilevänä vehreytenä. Koirista löytyy ihan uudenlaista energiaa ja menoa, joka tuntuu vain kasvavan ja kasvavan yhdessä valoisien tuntien kanssa. Päiviteltävää löytyisi blogiin vaikka ja kuinka, mutta koska emäntä on yrittänyt hieman vieroittua nettielämästä tosielämään (ainakin greyn anatomian ja soulsilverin muodossa...), on tämä piskuinen nurkka jäänyt ansaittua vähemmälle. Treenattu on kuitenkin entiseen malliin, kenenkään ei tarvitse soitella eläinsuojelujärjestöön kertomaan eläinten unohtamisesta hiljaiselon vuoksi! ;)

Kida aloitti pihtaamisen jälkeen vihdoin juoksunsa. Ehdimme juuri ja juuri keskiviikkoiltana tokocupin ensimmäiseen kisaan omalle maaperälle, kotikenttäedulla, Asikkalan maneesiin. Aamulla olin vielä ihan varma, ettäö väliin jää, niin paljon neiti itseään puunasi ja lemahtikin. Verta ei kuitenkaan tiputellut ja pääsimme osallistumaan, verentulo alkoi iltasella. Kukaan urospuolinen ei kuitenkaan häiriintynyt Kidan olemassaolosta (olihan neiti suurimmaksi osaksi ajan autossa, virittelyn ja kisan ajan vain menossa mukana). VOI-luokassa nappasimme VOI3 tuloksen verran, puoli pistettä ja tulos olisi ollut VOI2! Nina toimi tuomarina jakelematta turhia säälipisteitä. Saimme vinkkejä ongelmakohtiin, pohdimme päämme kipeiksi Kidan metalli-inhon kanssa ja minulle tuli tosi hyvä mieli, kun aloin ajatella tulevaa. Ehkäpä jo seuraavissa kisoissa juoksujen jälkeen kaikki menisi edes jotenkuten nappiin? Ainakin treenit lupaavat hyvää. Vaikka Kidalla on juoksut, se on ollut yllättävän skarppi ja vauhdikas. Pelkään ruudun muuttuvan liian hitaaksi, vaikka olen panostanut sen koulutukseen hurjasti: toisinaan muistutellaan vaan paikkaa, joskus sitä nopeutta, joskus otetaan koko setti ja vaikeustasoakin vaihdellaan. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin lupaavalta.

Valitettavasti tehtäväkohtaisia pisteitä en ulkoa muista, joita epiksistä napsahti, kun tässä työkoneella ennen työaskareita päivitystä viimeistelen. Kirjoittelen ne toki myöhemmin, jos kansaa jää asia kaivamaan! Nollat tulivat kuitenkin metallinoudosta ja ruudusta.

Tara on myöskin pätevöitynyt hurjasti tokossa ja jotenkin pienesti olen leikkinyt ajatuksella virallisen ALO-luokan kokeilusta.... Minun aginoutajani! Tokokiemuroissa! Perusasento on hurjan kiva ja jäävät tekee ilman minkäänlaisia apuja. Luoksetulo on hyvä (kunhan malttaa hakea perusasennon) ja samoin hyppy. Seuruu on turhan väljä, mutta kontakti mitä mainioin, ja tähän on panostettu naksutellen ja imuttamalla. Joten miksi ei? Mikä on tekosyyni olla menemättä? Tähän pakkaukseen kun lisätään hurjan iloinen asenne tehdä, niin ei voi vedota koiran mielenterveyteenkään. Tara nyt tykkää kaikesta, mitä tehdään yhdessä.

Kevätlomalla neitilauma joutui pariksi päiväksi maalle äitini vahdittavaksi. Yhteiselo maalla pommien seurassa oli mennyt mainiosti, vaikka varoittelin äitiä Kidan tempperamentista juoksuisena. Kerran nartut olivat yhteen ottaneet, kun leikkiminen kärjistyi turhan provosoivaksi, mutta ei tilanteessa ollut käynyt hurjaa meteliä kummempaa. Kida on nyt tosi paljon tulisempi ja säpäkämpi, eikä sen huumori meinaa millään riittää muille koirille. Jettaakin on pitänyt tuijotella kuin suurempaakin maanvaivaa. Onneksi osaamme tulkita Johannan kanssa kumpikin Kidan mielenliikkeitä ja olemme suosiolla pitäneet laumaa hieman erotettuina. Juoksut kestävät onneksi vain sen kolme viikkoa...

...ja juoksuista huolimatta pääsemme agilityleirille ensi viikonloppuna! Pienellä pelonsekaisella jännityksellä tätä odottaen! Tästä tulee varmasti isompikin päivitys sitten paikan päällä/kotiuduttuani. Luvassa olisi tänään hieronta kummallakin nakkinaamalla.
Kevään tultua lenkkeilty on myös täysin rinnoin, ja kuvamateriaaliakin tästä olisi. Olen vain laiskistunut entisestään kuvanmuokkauksessa, kun ylipäänsä se koneella istuminen kotioloissa ei ole kovin mukavaa. Täällä hommissa saa näyttöpään edessä jumittaa ihan tarpeeksi. Odottakaas vaan, kun saan ostettua uuden objektiivin.. sitten kuvantuloa ei voi estää! Mikäli siis muokkaan. Niin.