perjantai 18. toukokuuta 2012

Turhautumiskisat

Kuten arvata saattaa, mielialani oli täysin vääränlainen eilisissä agilitykisoissa. Yritin tsempata itseäni ja motivoida koitokseen, mutta tulos jäi laihanlaiseksi. Ajattelin rataantutustumisessa aivan vääriä asioita: en suinkaan suoraviivaisuutta vaan pelasin varman päälle, mitä ei saisi tehdä. Se on kuitenkin ainoa tapa, kun luottamus itseensä on nollassa. Meidän piti olla hakemassa niitä viimeisiä luvia, mikä ei tietenkään luonut liiallisia paineita omaan mielialaan nähden.

Agirata omasi vaaranpaikkoja. Herkullisia putkenpäitä parissakin kohtaa. Minua stressasi, jännitti, melkein huimasi, mutta pistin näyttelijänlahjani taas peliin pitääkseni Kidan meiningissä mukana. Meno oli jo harjoitusradalla jähmeämpää ja varovampaa, mikä on selvä, kun ohjaaja on löysänä kulkeva hermokimppu. Kida teki kuitenkin kaiken niin hyvin.
Rata alkoi päänsisäisessä sumussa. Heti alkuun ohjaukseni levähti, mutta sain pidettyä koiran lapasessa. Kaikki sujui ontuen niin hyvin, kunnes valssasin liian lähelle seuraavaa estettä ja jouduin jarruttamaan liikkeen. Kida loikkasi huonosti ja rämäytti riman maahan. Loppurata meni hienosti, kepitkin menivät nokkelasti minun auttaessani koiraa varmuuden vuoksi, joten tulokseksi pärähti 5vp sij 4. Minulle iski kuitenkin turhautuminen ja epätoivo, kun aloin vertaamaan itseäni muihin kanssakilpailijoihin. Emmekö me ikinä selviä noista radoista ilman tuota ähäkutti-vitosta? Kai pettymyksen olisi kyennyt käsittelemään paljon rauhallisemmin, jos olotila ei olisi ollut niin epävarma ja kurja jo valmiiksi, mutta nyt uskomus venähti niin nollatasolle, että halusin olla lähinnä yksin koirieni kanssa.

Tara starttasi medeissä ja mieleni oli hieman huolettomampi. Tara on niin hauska. Sen kanssa rata eteni kivasti eteenpäin, vähän hitaammin kuin yleensä, mutta hienosti silti. Kulkikin puhtaasti niin kauan, kunnes tultiin kepeille. Minä autoin hyvin, ohjasin mielestäni mallikkaasti, mutta sitten taisin kuitenkin olla millisekunnin liian hätäinen, kun ykkösväliä kohti mennyt noutaja sujahtikin kakkosväliin. 5vp. Ja minun teki mieli revetä siihen paikkaan. Hienon noutajan tulos oli kuitenkin 5vp sij. 1, mutta ykköspalli ei lohduttanut enää tässä turhautumisvaiheessa. En itseasiassa ehtinyt edes hakea neidin palkintoa, sillä olin juuri tällöin toisellla puolella mestaa Kidan kanssa ja jumittunut juttelemaan toisen aussieomistajan kanssa. Sandra ja Johanna vastaanottivat palkinnon, mutta jotenkin minua ei kiinnostanut punainen ruusuke ja suklaat. Haluaisin mieluummin jo niitä luvia ja edetä, enkä jumittaa paikallani. Vaikka onhan se selvää, että sillä itsevarmuudella joka mielessäni jylläsi, selviytyminen radoista kauniimmin olisi ollut silkka mahdottomuus.

Hyppärille lähtiessä mieleni oli jo aivan liian maassa. Minua ei kiinnostanut, en jaksanut, en edes halunnut. Rata vaikutti kuitenkin kivalta ja totesin tutustuessani siihen kolmatta kertaa, että tässä olisi mahiksia. Kidalle tosi kiva rata. Siltikään mieleeni iskostunut surku ja epätoivo (jonka aiheutti lähinnä tosiaan treeneistä saakka vaalinut epävarmuus) eivät jättäneet rauhaan ja tämäkös kostautui heti ensikättelyssä. Ensimmäisellä suoralla, kolmannella hypyllä, lähdin liikkumaan aivan liian aikaisin. Kida kielsi esteen, jolloin minä pöllämystyneenä liikuin eteenpäin ja paimenparkani yritti epätoivoisesti lukea eleitäni, loikaten hypyn väärältä puolelta. Siinä vaiheessa väsymys iski niin toden teolla, että lähetin koiran putkeen, palautin hypylle ja poistuimme radalta tuomarin lohduttavien taputuksien saattamina. En ole koskaan keskeyttänyt rataa, se ei sovi minulle, mutta jos peli on pelattu jo tuossa vaiheessa, on parempi lopettaa kuin kiusata herkkää koiraa erittäin rumalla ohjauksella. Pieni tunteidenpurku teki hyvää jylhäisessä yksinäisyydessä ja mukava juttutuokio edellämainitun aussieomistajan kanssa piristivät vähän. Ei koskaan pitäisi verrata itseään muihin, joilla mahdollisesti on paljon hitaampi ja helpompi koira ohjata. Pitäisi katsoa vaan bortsujen ja muiden aussieiden menoa ja muistaa, että näissä on vähän enemmän säpäkkyyttä, jalkaa ja turboa kuin esimerkiksi pikkukoipisessa mäyräkoirassa. Paikkaan jääminen kuitenkin ahdisti ja loppuajan halusin vain olla hiljaa ja yksin. Ehkä käytökseni paikalla muistutti lähinnä psykotappajan tuokiota viimeistellä suunnitelmaansa, mutta sillä epätoivon hetkellä ei kyennyt nauttimaan muiden onnistumisista ja iloitsemisista. Kun epätoivo iskee, sille ei mahda mitään.

Miten siis nyt etenemme? Ei mitään käsitystä. Se motivaatio pitäisi hankkia takaisin ennen suurempia haasteita. Tai ehkä vaan ilmoittelen meidät kisoihin, menen sinne yksin (jotta kenenkään ei varmasti tarvitse miettiä, uskaltaako tuolle nyt puhua vai ei) ja kokeilen, miten käy. Sekin kuulostaisi ihan hyvältä suunnitelmalta, sillä itkustelun ja väsyneentäyteisien päivien jälkeen motivaatiokin on hieman parantunut.

3 kommenttia:

  1. Nyt häntä pystyyn ja miettimään omia motivaation lähteitä, mieluusti hyvä lenkki takana ja jotain herkkua nenän edessä, jotta endorfiinit on taattu!
    Miksi harrastat koiria, mitä haluat saavuttaa, mitä saat lajilta, mikä on menestystä, mistä asioista saat iloa /onnistumisen tunteen, harrastusurasi huippuhetki, mikä saisi lopettamaan harrastuksen?

    Ei se päämäärä, vaan se matka. Tee kehitystavoitteita _vain teille_, kun saat ne etenemään ja onnistumaan, seuraa tulokset perässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *Maija tykkää tästä*

      Onneksi turhautumishetkiä tulee harvakseltaan, ja nekin saa yleensä selätettyä kombolla hyvä lenkki ja herkkuja nokan eteen. ;D

      Poista
    2. *Maija tykkää tästä*

      Onneksi turhautumishetkiä tulee harvakseltaan, ja nekin saa yleensä selätettyä kombolla hyvä lenkki ja herkkuja nokan eteen. ;D

      Poista

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.