keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kunhan kruunun saan...

...tai sitten pokaalin. Me tosiaan kävimme vain viihdyttämässä yleisöä tänään, kun suuntasimme sateesta välittämättä Asikkalaan seuramestaruusradoille. No ei, taisin minä kilpailun jälkeen hehkuttaa, että varsinkin Kida teki ihan älyttömän hienoja ratoja, vaikka tuo hehkutusfiilis onkin kovin katoavainen. Vaikkei kotiintuomisina ollutkaan pokaaleja ja titteleitä, niin kaksi rapaista, väsähtänyttä koiraa kylläkin. Pääsimme kaikki kolme kylpyyn heti, kun ovesta takaisin sisään paukkasimme.

Vaan mitä minä selitän kotiinpaluusta, kun ratojen tapahtumat ovat vielä puimatta!

Agilityrata oli aikasta simppeli. Se sisälsi suoraviivaista etenemistä, ja Taran kanssa meno olikin sujuvaa. Tai oli aina kepeille saakka. Niillä kilahtivat herneet taas liiaksi yhteen, pääkoppa ylikuumeni ja lopulta pääsimme 15vp:n kanssa maaliin. Peli oli menetetty jo siinä vaiheessa ja pohdiskelimme Nennen kanssa, josko hyppäriradalla olisi lähtenyt kokeilemaan tosi siistejä ohjauskuvioita.
Vähän me hyppärillä leikimmekin ja alku sujui älyttömän kauniisti! HYLyn kanssa me kuitenkin lopulta astelimme ulos. Pääsimme kepeille, jossa Tara päätti alkaa pörisemään kuin kiusaamisen kohteena oleva pörriäinen. Tai eipä se edes pörisyt vaan suorastaan karjui minulle. Kolme kertaa yritin rauhoittaa kepeiltä karkaavaa koiraa, kunnes sen asenne minua kohtaan oli suorastaan pöyristyttävä: alkaessaan rääkyä päin naamaani heti kepittelyjen alussa, nostin nokkani kohti kattoa ja kävelin reippain askelin ulos radalta. Tara-parka jäi toltjottamaan hämmentyneenä perääni, rynnäten kohta hänkin ulos maneesista. Kovin kummastunut koira oli reaktiostani, eipä minun ole kuin kerran pitänyt jättä sitä yksin pöhisemään menon muututtua liian itsekeskeiseksi.

Kidan kanssa taas - voivoi, minä niin tykkään tuosta sen tekemisen meiningistä. Agilityrata oli hirmu sujuvaa menoa ja minulle jäi mainiot fiilikset. Tajusin tosin omasta ohjauksestani mokia: minun on pakko luottaa koiran kontakteihin. Se osaa ne treeneissä, osaapa vielä älyttömän hyvin, miksi siis varmistelisin ja himmailisin kilparadalla?
Paimen eteni kuitenkin kovaa ja kauniisti, hyvässä hallinnassa, mutta kepit koituivat sillekin kohtaloksi. Onneksi olen alkanut opettaa keppejä uudella tavalla, koska tällä kertaa 5vp napsahti liiasta itsevarmuudesta. Paimen koitti edetä keppejä niin vauhdikkaasti, että yksi väli jäi kokonaan pujottelematta. Vaan virhe jäi ainoaksi ja pääsimme tyytyväisiä maaliin asti.

Konkreettisesti tajusin Kidan keppiongelman vasta hyppärillä, jossa sama virhe toistui. Kaunis, tehokas turborata töksähti samanlaiseen hetkeen: vauhdilla kepeille oikeasta välistä, hetki sujuvaa, nopeaa, itsevarmaa kepitystä - ja sitten, kas, keppiväli jäi. Korjasin kepit uudestaan ja kun niistä tuli mainiot, heitin pallon palkkioksi seuraavan hypyn jälkeen. HYLky ei edes harmittanut, itse sen koiralle otin, jotta se sai palkkion oikeaoppisesta suorituksesta.

Että sellaista tänään, hehheh. Ensi vuonna uudestaan, ehkäpä paremmalla menestyksellä! Kovasti onnittelut tätäkin kautta taitaville agiliitäjille! :)
Huomenna me liitelyn sijaan tokotamme. Ou jes.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.