perjantai 23. marraskuuta 2012

Kaksi petoa

(91 lukijaa. Voisin halata teitä kaikkia!)

Nimittäin agilitypetoa.

Viime tiistaina treenivihkooni ja facebookkiin kirjoitin ylistäviä sanoja. Hehkutuksia kahdesta, mahtavasta liitokoirasta ja ohjaajasta, joka sekin tunsi olonsa hyväksi ja onnistuneeksi. Kaikessa siinä kiihkossa unohdin kuitenkin päivittää blogin. Korjattakoon virhe, vaikkakin vähän myöhässä.


Mittasuhteet kuraa. 7-8 väli oikeasti niin tiukka kuin miltä näyttääkin, mutta pussi oli  lähempänä hyppyä 17. (Hei, kuuluuko tuo pituus ajatella niin, että korkeus kasvaa (<) vai, että tuossa on nuoli, joka osoittaa hyppysuunnan?)

Annikalle kiitokset tästä radasta - sitä oli kiva opastaa ja sitä oli kiva juosta itsekin. Tutustuessani rataan olin sitä mieltä, että kokeilisin ihan uskomattomia ohjausyrityksiä, mutta väsymys ja maneesin raskas pohja saivat minut toisiin aatoksiin ja meninkin ihan kiltisti.

Minut täytti flow. Minä tunsin itseni osaavaksi, minä tiesin kykeneväni. Tai itseasiassa, kun saavuin Kidan kanssa radalle, en miettinyt mitään. Jätin koiran, pyysin sen radalle ja ohjasin sitä. Layeroinnin palkkasimme Ninan kanssa hypyllä 3, koska jostain syystä tavallisia hyppyjä neiti ei hae, jos välissämme on este - renkaat, kontaktit, putket, ne ovat sitten ihan eri asia. Muutoin rata meni niin.. nätisti. Nopea valssi hyoyn 6 jälkeen sujui moitteetta. Kepit olivat paremmat, kun laitoin viimeisen väliin ohjuriin ja sen stressaamisen sijaan saatoin keskittyä koiran tsemppaamiseen ja suorittamiseen. Sylkkäri okserin ja hypyn välissä toimi loistavasti ja kun tein koiralle selkeän tien pituudelle vekin avulla hypyn 11 jälkeen, ei haitannut vaikka koiran otti esteen vasenta puolta. Neiti erotti putken ja puomin ohjauksen selkeästi, se haki putken sijaan renkaan kuten pitikin.... ihan mahtava pakkaus. 

Aivan käsitämättömän mahtava. Kida antaa parhaansa, lukee minua kuin avointa kirjaa. Sillä on hauskaa, se rakastaa tätä lajia ja se riemuitsee, kun onnistuu yhdessä kanssani tai itsekseen.

Tara jatkoi mahtavaa oloani. Se alkoi siitä, kun koira suoritti kontaktit itsenäisesti. Se jatkui, kun noutajalla oli täydellinen tappurafiilis suorittaa rataa. Koira kuunteli minua ja minä ohjasin sitä - mikä täydellinen ja toivottu yhdistelmä! Ninakin huomautti asian, jonka olen huomannut itsekin: miten tuo koira onkaan rauhoittunut! Se ajattelee tse sen sijaan, että kiihdyttäisi itsensä hurmokseen, ajaisi päänsä sisäiset herneet sekaisin ja sitten huutaisi turhautumistaan ulos keuhkoistaan. Se ajattelee kepeillä, se ajattelee kontakteilla, ja silti sen vauhti on mahtava ja ilo tehdä sitäkin suunnattomampi. Nina tiedusteli, koska edessä on kilpailuja oranssille punanenällekin, ja iloksi sain sanoa, että itsenäisyyspäivänä. 

Tara haki renkaan sijaan ensin putkelle, mutta pienellä tsempillä (ja astetta tujukammalla RENGAS-käskyllä) se teki oikean suorituksen loppuun.

Tämä etenemiseni, oppimiseni, ohjaajakoulutukset, kannustuksen saaminen ja tuen saaminen ovat tehneet minulle ihmeitä. Minä osaan. Minä opin. Minä rakastan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun päätit kommentoida blogiini! Kommenttienvalvonta on käynnissä, jotta yksikään kommentti ei jäisi huomioimatta. Kaikki kommentit luetaan ja pyrin vastaamaan jokaiseen.